Armi Hulkkonen - aina valmiina!

Synnyin loppiaisaamuna Kaavin Rasimäen kotikoululla isän toimiessa kätilönä, kirjoittaa  Armi päiväkirjassaan. Kotiapulaisemme Elma oli ansaitulla joululomalla ja minä tupsahdin iäkkäille vanhemmilleni hieman etuajassa. Pestyään minut isä oli onnellisena esitellyt tummatukkaisen ja –silmäisen,  pulskan tyttölapsen äidilleni sanoen: Katsos, ihan Emma-tädin näköinen! Minulla oli jo kaksi vanhempaa veljeä. 

Pienestä alkaen olin vilkas, tuppasin lähtemään omille retkille.  Kerrankin minut löydettiin matkojen päästä kiveltä lepäämästä. Olin jo taivaltanut pallokentän, portin ja lehmien laitumen läpi kauas kylätielle.

Kansakoulumuistoja 

Opettajaäitini yritti opettaa minua lukemaan Adalmiinan helmi –satukirjasta, ei aapisesta, jo ennen koulun alkua. Äiti tiukkana opettajana päätteli, ettei tuo tyttö opi ollenkaan lukemaan ja kirjoittamaan. Innostuin itse laskuopin sanallisista tehtävistä ja niiden avulla lukemisen salaisuus avautui. Elma kirnusi voita ja kuunteli 5-vuotiaan lukemista. Pian hän totesi, että kyllä Armi osaa lukea suoraan tavaamatta. Äiti ei ollut uskoa.

Kylällä ei vielä ollut alakoulua. Ehkä kerran vuodessa siellä kiersi kiertokoulun opettaja antamassa muutamana päivänä luku- ja laskentotunteja.  Kinusin ja pääsin Mustolan maalaistalon suureen tupaan kouluun päiväksi. Sain hyvän todistuksen lukutaidostani ja numeroiden osaamisesta. Kinkereillä luin katekismusta jo samana vuonna.

Tietysti halusin myös äidin luokkaan. Istuin kateederin reunalla kasvot luokkaan päin ja äiti antoi minulle tehtäviä. Välillä väsyin ja nukahtelin, mutta kun aloin pelleillä ja naurattaa oppilaita, komensi äiti minut aina omalle puolelle. Kansakoulun 1. Ja 2. luokkaa kävin sitten vain 2 viikkoa ja minut siirrettiin suoraan 3. luokalle. Se oli minusta ihanaa, ei tarvinnut kuunnella toisten tavaamista. Yksi syy siirtoon oli kuulemma myös se, että lahtelaisen Benjamin Häklin huonekalutehtaan toimittamia pulpetteja oli alaluokkaan liian vähän! Oppilaita oli koulussa kaikkiaan satakunta.

Monilla oppilailla oli jopa 5 kilometrin matka kouluun ja se käveltiin tai hiihdettiin. Ei ollut aurattuja teitä eikä usein hevoskyytiäkään. Poikien housujen lahkeet ja tyttöjen mekonhelmat olivat lumikokkareissa ja märkiä koulutaipaleen jälkeen. Sattuipa niinkin, että joku pieni koululainen nukahti hankeen jäätyään siihen vähän lepäämään. Onneksi ei mitään parempaa tapahtunut. Kova työ oli myös pitää täit loitolla. Jos niitä oli jonkun tukassa, niin siitähän ne helposti tarttuivat vieressä istuviin.  Muistan miten ne kutittivat, hiuksia piti pestä ja kammata tiheällä täikammalla. Lasten vaatteissa kulkeutui myös torakoita, luteita ja kirppuja ja äidillä oli kova taistelu pitää koulu puhtaana niistä. Äiti valitti, että opettaja saa luontaisetuna kaikki syöpäläiset ja tarttuvat lastentaudit.

Joulujuhla oli suuri tapahtuma maalaiskoulussa. Joulukuusi kynttilöineen ja öljylamput katossa antoivat valoa ja peltiuunit hohtivat lämpöä. Talvet olivat silloin kylmiä. Ohjelmia oli harjoiteltu ja niitä esitettiin innolla silmät loistaen. Koulun piha oli rekiä täyttä ja hevoset saivat nauttia juhlan ajan heiniään.

Sahajauhotäytteisiä, ostopäisiä nukkeja minulla oli monta ja niille kaikille äiti oli keksinyt hyvät nimet. Joululomalla leikin niiden kanssa luokkaan jääneen joulukuusen ympärillä. Piti laulaa kovaa koko nukkekatraan äänillä.

Vuonna 1936 meille hankittiin radio. Radiolaitteen sisälle pantiin litteän kenkälaatikon näköinen anodi, akku jo piti käydä latauttamassa kirkonkylällä. Niin jopa Kaavin Rasimäen koulultakin saatiin yhteys suureen maailmaan.  Minusta se oli niin jännää, että piti mennä peiton alle kuuntelemaan soittoa, Markus-sedän lastentuntia tai selostusta Salpausselän kisoista.

Oppikouluun kauaksi kotoa 

Oppikouluun Joensuuhun menin vasta käytyäni kansakoulun loppuun. Viivästykseen oli syynä myös se, että sodassa pommi oli hajottanut tätini kodin 1941, missä minä asuin kouluajan. Äiti ei halunnut päästää minua vieraaseen asumaan, joten oppikoulun alku viivästyi vuodella.  Olinhan kuitenkin jättänyt kaksi ensimmäistä luokkaa käymättä.

Kotona pääsin käymään vain kahdesti vuodessa. Ensin oli pyydettävä naapurista hevoskyyti että pääsi 10 kilometrin päähän Kaavin kirkonkylälle. Siitä sitten jatkoin häkäpönttöautolla 100 km Joensuuhun. Kerran kävi niin, että linja-auto ei tullutkaan. Odotin sitä paikallisen postineidin luona. Hän sai puhelimitse selville, että auto oli nyt jäänyt johonkin ja hän ystävällisesti majoitti minut sen yön. Kerrankin olin perillä pimennetyssä Joensuun kaupungissa kello 24. Matkalaukkuni oli eväistä ja kaikesta tavarasta niin raskas, etten jaksanut sitä kantaa, vaan potkin sitä pitkin katua ja se liukui ihan mukavasti. Pari miestä tuli kyselemään minne pikkuneidin matka. He kantoivat laukkuni perille. Myöhemmin tiesin, että toinen näistä miehistä oli paikallisen tyttökoulun rehtori! En minä mitään osannut pelätä.

Kouluaikaiset ystävät olivat tärkeitä. Pelasimme pesäpalloa, nelimaalia ja piilopelejä. Pihat olivat siihen aikaan aidattuja ja piilopaikkoja löytyi helposti.

Sodan aikaa

Muistan kuinka sodanjulistuksen jälkeen Antin-päivän iltana kävelimme äidin kanssa kotiin ja katselin kolkonnäköistä tummaa koulurakennusta. Olin huokaissut äidille: Voi kun meillä olisi enemmän aikuisia tuolla kotona, olisi turvallisempaa! Isän opettajantyö oli Enontekiön Peltovuomassa. Sodan aikana hän joutui evakuoimaan omat koululaisensa Glommersträskiin Ruotsin puolelle, Raahen tasolle. Ruotsista palattua kylästä ei ollut paljon jäljellä. Isän koti, koulu sekä opettajan asunto olivat porona. Isä kävi perhettään katsomassa milloin vain pääsi. Isä ja isot veljet olivat nyt linnoitustöissä Kannaksella. 

Sodan jälkeen oli puutetta kaikesta. Vaatteet tuppasivat jäämään kilttanoiksi, kengänpohjat katkeilivat ja suutareilla riitti töitä. Muistan, että harsomainen talvitakin päälliskangas kutistui vesi- ja  räntäsateissa niin, että mekkokin kastui, mutta ei niitä jääty murehtimaan. Mustan pörssin kauppakaan ei tuonut apua, vaikka täti yritti saada jotain ”tiskin alta”.

Vanhoista vaatteista kääntämällä ja tuunaamalla tehtiin uusia vaatteita. Siihen aikaan oli osaavia kotiompelijoita. 

Muistan miten kävin ostamassa tädille 1 mitan kermaa, 2 mittaa maitoa. Kerran täti oli kuullut, että kauppaan on nyt tullut berliininmakkaraa ja lähetti minut heti sitä ostamaan. Kaupan täti kuuli minun sanovan verimakkaraa ja sitä sain, mutta täti lähetti minut heti vaihtamaan ostokseni. Vuonna 1946 tulivat ensimmäiset kahvilaivat Suomeen sodan jälkeen. Kovat karkit rikkoivat heikot hampaat. Sota-ajan karkkeja olivat porkkanasta kuivatut hituset, apteekin lakut ja salmiakki. Taisi olla sitruunasuudaa, mutta jäätelöä ei nähtykään. Muistan, että oli Leila Nielssenin luona kylässä 1944 ja sain käydä kylvyssä ja heillä oli tehty kotijäätelöä, ah!

Sodan aikaan ihmiset puhalsivat yhteen hiileen. Iltaisin iso luokka muuttui vielä työtuvaksi. Siellä naiset kehräsivät, kutoivat ja neuloivat ja äiti opetti heille Sillanpään marssilaulun, jonka tahdissa sitten työ sujui vauhdikkaasti. Me pienet tytötkin halusimme olla mukana ja pikkulottina saimme pieniä tehtäviä, pikkuasioiden toimittamista. Halusimme enemmän. Perustimme SHTS-kerhon,  Salaisten Hyvin Tekojen Seuran, joka auttaa apua tarvitsevia. Muistan mm. auttaneeni erästä vanhusta työntämään raskasta vesikelkkaa. Juoksevaa vettä ei monilla silloin ollut. Kun lottajärjestö sodan jälkeen lopetettiin, liityin innokkaana partioon.

Muistorikas retki Suomen suurkisoihin

Nuoruudesta on erityisesti jäänyt mieleen retkemme SVUL:n suurkisoihin Helsinkiin 1947.  Matkasimme härkävaunuissa, joissa makasimme kaksikerroksisilla lavereilla. Nurmeksesta lähteneeseen junaan lisättiin matkalla vaunuja (Joensuu, Varkaus, Mikkeli, Kouvola) ja matka kesti vuorokauden.  Vaunussa oli meillä tietysti lystiä ja katselimme kuinka kaarteissa näimme junavaunut kuin käärmeen konsanaan.

Opiskelemaan, töihin ja naimisiin

Opiskelupaikkaa ei heti löytynyt, joten olin kolme vuotta opettaja eri kouluissa.  Sitä ennen olin ollut kesän apteekkioppilaana. Silloin opettelin tekemään särky- ja influenssapulvereita ja salvoja ja pääsin joskus myös tiskin taaksekin. Jauheiden pöly aiheutti minulle kuitenkin allergisia oireita ja niinpä lähdin kyselemään opettajan paikkoja. Taipalsaaren Sammaljärven koulussa ollessani tutustuin tansseissa tulevaan mieheeni Jormaan. Kihloihin mentiin heti seuraavana vuonna. 

Opiskelupaikaksi valikoitui Lahden kauppakoulu kahdestakin syystä. Ilmainen asunto oli tiedossa sukulaisen luona ja jo tansseista löytynyt kihlattu Jorma oli töissä Lahdessa Starckjohannilla. Äiti oli kyllä ilmeisesti kuvitellut saavansa pitää tyttönsä ikuisesti luonaan ja tämän hankkivan elatuksekseen postineidin ja apteekkiapulaisen paikan.

Veikko-enon ja Alva-tädin luona luontaisetuihin kuului myös aamupala ja iltapäiväkeitto. Sitä riitti usein Jormallekin hänen siellä käydessään. Alva-täti tuumasi, että kyllä nuori mies jaksaa ottaa 2-3 lautasellista! Eräänäkin viikonloppuna hän joutui syömään kolmena peräkkäisenä päivänä hernekeittoa. Joskus rahamme sentään riittivät iltakahveihin Jännä-Jussin baarissa Vesijärvenkadulla.

Ylioppilasmerkonomilinja kesti siihen aikaan vain vuoden. Luokallamme oli 20 opiskelijaa. Rehtori Reino Karkinen kertoi toukokuun alussa KOP:n ja Lahden Lasihiomon ottavan luokaltamme opiskelijan töihin. Minä innokkaana viittasin heti ja niin aloitin työt Lasihiomolla jo 17.5.56. Hoidin laskutusta, konekirjoitusta ja postitusta.

Jo kuukauden päässä tästä vietimme kirkkohäitä Jorman kotona Taipalsaarella.  Lähes kaikki säästöni olivat huvenneet koulumaksuihin ja kirjoihin. Tilillä oli kuitenkin sen verran rahaa, että sain ostettua lyhyen hunnun, valkoiset kengät ja sukat sekä pääkoristeen ja teetettyä nailonkankaasta yksinkertaisen valkoisen leningin. Kampaukseen ja muihin tykötarpeisiin jäi vajaat 50 markkaa.

Asunnon saanti oli vaikeata

Jorma oli asunut vapusta lähtien Kolkankadulla huoneen ja keittiön vuokra-asunnossa. Huonekaluiksi hankimme hetekan ja Jorman töistä pari pahvilaatikkoa säilytystiloiksi. Häälahjaksi saimme kahvi- ja ruoka-astiastot, tyynyt, täkit ja muutaman lakanan, pöytäliinan ja ruokailuvälineitä. Nuoren parin onni oli täydellinen!

 Keväällä 1956 kävin Centrum-kerrostalon asuntojen rakentamisesittelyssä. Väkeä oli paljon, eikä meitä onnistanut. Onnistuimme tekemään varauksen  As Oy Oikoportin 39 neliön pikkuasunnosta. Hinta oli meille utopistinen. Kuitenkin Jorma sai kotitilaltansa osuutensa, jonka hänen veljensä maksoi sitä mukaa kuin  Oikoportin rakentaminen edistyi ja erät tulivat maksuun. Ellemme olisi pystyneet maksamaan niitä eräpäivään mennessä, Rakennusyhtiö Rekola olisi perunut kaupan.  

Syyskuun lopussa 1956 meidän oli muutettava mukavasta pienestä asunnostamme Joutjärven rannalle Möysään vuokranantajamme purkukuntoiseen mökkiin, missä hän vietti kesät ja talvet taas vuokraamassamme Kolkankadun asunnossa. Mökki oli 1800-luvulta, 1h + keittiön tönö. Uuni oli kamarissa, keittiössä hellauuni. Vesi jäätyi pakkasessa eteisessä. Kaivossa oli kyllä hyvä vesi. Pihasaunassa lahot lauteet. Odotin silloin esikoistamme. Onneksi bussiyhteys toimi. Kerran kuitenkin tuurasin sairasta työtoveriani ja joudun jo ison vatsani kanssa kävelemään talvisäässä 4 km. Muistan kaihoten katselleeni hedelmiä kaupan ikkunassa. Niihin ei ollut varaa. Tavallisimmat ruokamme olivat hernekeitto, riisipuuro ja nakit. Itku pääsi kun olin vihdoin väsyneenä kotona. Mieskin oli jo hätääntynyt, kun minua ei alkanut kuulua.

 Kärsin odotusaikana raudanpuutetta niin kuin monet muutkin äidit. Saunan portaista tulin selälleni alas! Lapsi antoi hätämerkkejä, oli syntymässä 6 ½ kuukauden ikäisenä. Lääkäri kävi antamassa pistoksen ja jotain lääkettä ja menin seuraavana aamuna kalpeana töihin. Sehän oli ollut minulle aina niin tärkeää. Tammikuussa ei saunaa enää voinut lämmittää. 

Pikkulapsen äiti ei ollut haluttua työvoimaa 

Riitta-tyttäremme syntyi tuohon mökkiin tammikuussa 1957.  Oikoportin asuntoon pääsimme  samana syksynä. Äitiyspakkausta oli jo jaettu jo vuodesta 1937. Ei ollut kertakäyttövaippoja, ei äidinmaidonvastikkeita eikä vauvanruokapurkkeja.  Äitiysloma oli lyhyt, kaksi kuukautta, mutta lapsenpiikoja oli ehkä enemmän saatavana kuin nykyään, rahaa vastaan tosin. Vauvaa ei saanut mennä joka itkuun lohduttamaan, vaan hänen piti oppi nukkumaan itkuunsa. Naisten ja lasten asemassa oli todella parannettavaa. 

Silloinen työnantajani antoi ymmärtää, että hän ei halunnut pitää pienen lapsen äitiä työssä, vaan minun oli luovuttava paikastani. Olimme hankkineet pienen asunnon ja rahaa piti tietysti saada. Äitiysrahoja ei maksettu ja ensimmäinen lapsilisäkin tuli vasta monen kuukauden päästä. Tuli hätä. 

Näin Etelä-Suomen Sanomissa ilmoituksen, missä haettiin kahta verovalmistelijaa Verotoimistoon. Sain yllättäen paikan, mutta sinne piti mennä jo seuraavana aamuna.

Minne lapsi, joka oli ollut nyt kotihoidossa menetettyäni edellisen työpaikan? Eräs tuttavarouva lupasi hoitaa pari päivää. Näin pikaisella varoituksella hän ei kuitenkaan voinut ottaa kolmen kuukauden ikäistä vauvaa ihan aamusta, joten myöhästyin heti tunnin! Sanomalehti-ilmoituksella saimme jo kolmanneksi päiväksi hoitajan kotiin ja itse kävin ruokatunnilla pikaisesti syöttämässä vauvan. Tietysti vauva joutui heti näin pienenä korvikemaidolle, joka keitettiin vedestä ja lehmänmaidosta ja siihen lisättiin vähän sokeria.

 Sitten hoitaja ei tullutkaan 

Näin hienosti päästiin alkuun kunnes sitten eräänä päivänä hoitaja ei ilmestynytkään! Työpaikka oli minulle niin tärkeä, että läksin sinne juosten ja itkien sopersin asiani. Vakuutin tulevani takaisin heti kun pääsen ja tekeväni poissaolotunnit etten menettäisi työpaikkaani verovirastossa. Sain luvan mennä järjestämään asiani.  

Vauva veteli sitkeitä unia kun palasin kotiin. Kääräisin tytön huopaan, otin harsovaipat ja pari tuttipulloa ja menin puolijuoksua kaupungin lastenseimeen. Selitin tilanteeni ja pyysin arkana saada jättää viiden kuukauden ikäinen vauvani sinne päiväksi, vaikka huovan päälle missä olisi tilaa.  Kylmä vastaus oli: Ei meille noin vain voida kadulta ottaa eikä täällä ole tilaa, viekää pois! Paha mieli ja itkuhan siitä seurasi. Toisessa,  yksityisessä seimessä oli samanlainen kohtelu. Tuli mieleen Raamatun sanat: Heillä ei ollut sijaa majatalossa. Olinhan minä itsekin tietysti ajatellut asian lapsellisesti.

 Palattuani kotiin kerrostalomme ovella talonmiehen rouva näki hätäni ja otti lapsen ja lupasi hoitaa sen päivän. Seuraavana päivänä saimme lapsemme hoitotädin kotiin, nykykielellä perhepäivähoitoon 3 – 4 lapsen lisäksi. Toisen lapsemme syntyessä 1964 oli hoitotilanne jo parempi, mutta pesukoneen sain vasta 1974.

 Tänä päivänä meillä on pitkät äitiyslomat, isyyslomat, vanhempainvapaat, äitiyspäivärahat ja päiväkodit! Töistä saa jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta.  Kuitenkaan nuoret perheet eivät uskalla tehdä lapsia, ihmettelee Armi. 

Työelämä 

Koko työurani tein Verotoimistossa, kaupungin ja valtion hyväksi. Sain sitten työstä Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan 1. luokan mitalin kultaristein 1987.  

Eläkkeellä 

Aktiivisia eläkevuosiakin on kertynyt jo runsaasti.  Armi kertoo olleensa monessa mukana:

Kansallisten seniorien vanhusten lähimmäiskerhon vetäjä 1994 – 2008

Sotaveteraanit ry:n Naisten osaston jäsen 

Suomalaisen Naisliiton Lahden osaston jäsen sen hyllyttämiseen asti ja sihteeri 1994 – 2001

Lahden Italia-yhdistyksen jäsen 15 vuotta

Ikäihmisten yliopiston kursseja 6 vuotta