Annikki Ake - evakkomatka saaresta saareen

Sukuni juuret ovat Karjalassa, Koivistolla, Koivusaaren Eistilän kylässä. Venäjä valloitti talvisodassa kyseiset alueet, siis myös vanhempieni asuinalueet.

Nuorena naimisiin 

Äitini Olga Annikki Suutari syntyi Eistilän kylässä vuonna 1915. Vanhempani tapasivat ja kiintyivät toisiinsa jo kouluaikana. Heidät vihittiin nuorina: äiti oli 19 ja isä 22 vuotta. Tapana oli viettää kahdet häät. Vihkimisen jälkeen hääväki meni ensin morsiamen kotiin. Nautittuaan tarjoilun siirryttiin sulhasen kotiin runsaan pitopöydän ääreen. Hääjuhlien jälkeen nuori vaimo muutti miehensä kotiin. Häntä nimitettiin miniäksi. Niinpä äitinikin keräsi mukaansa kaikki tekemänsä tarpeelliset kapiot, liinavaatteet, täkit, matot ym.

Tulevan vaimon piti olla ahkera ja osaava saadakseen kaiken tarvittavan valmiiksi. Äitini piti näiden lisäksi ommella tulevalle vauvalle vaatteet. Minä synnyin jo viiden kuukauden kuluttua.

Isossa talossa äitini joutui ”miniän roolissa” tekemään paljon töitä. Olokin tuntui aluksi yksinäiseltä, sillä isäni joutui talossa miesten töihin ja talon ”Aalto”- laivassa seilaamaan. Äitini isä oli kuollut jo 48-vuotiaana, joten Koivulan Mamma joutui kotilasten kanssa hoitamaan kaikki työt.  Äidin teki tietysti mieli käydä useammin kotonaan, mutta talon töiltä ei useinkaan ehtinyt.

Surua ja iloa 

Sitten isä matkasi Viipuriin merikouluun ja äiti tunsi odottavansa vauvaa.  Näissä olosuhteissa äiti ja isä päättivät, että äidin on parasta muuttaa takaisin kotiinsa äitinsä avuksi. Tapahtuma ei tietenkään ollut mieleinen anopillensa. Veljeni syntyi huhtikuussa ja sairastui vuoden ikäisenä keuhkokuumeeseen ja kuoli toukokuussa. Hänet haudattiin Koivistolle. Se oli suuri suru. En muista häntä, sillä olin vasta parivuotias.

Suruaika jatkui, sillä Mamma kuoli joulukuussa. Äiti oli yksin kahden pienen lapsen kanssa. Isä kävi merikoulua.

Äidin vanhempi veli perheineen tuli taloa pitämään. Me muutimme naapuriin vuokralle, kunnes isä saisi kapteenin paperit. Täällä vuokrakodissa minulle syntyi sisko heinäkuussa. Vauva toi iloa pieneen pirttiin.

Sodan takia evakkoon 

Vuoden päästä, marraskuun viimeisenä päivänä 1939 tuli suuri ja pelottava uutinen: sota on syttynyt!  Sitä oli vaikea tajuta.

Miehet joutuivat lopettamaan opintonsa ja meidän omaisten piti heti muuttaa pois sodan jaloista. Se oli kauhea määräys. Äidin piti nopeasti pakata laukkuun ainoastaan lämpimät vaatteet meille kahdelle pienelle lapselle sekä viiden päivän eväät. Niin alkoi vaikea, pitkä ja monivaiheinen evakkomatkamme.

Alkumatkan me saarelaiset lapsineen ja vanhuksineen teimme yhdessä. Ensin lähdimme laivalla Koiviston kauppalaan, sitten proomun kyydissä mantereelle. Venäläiset pommikoneet hätyyttivät kulkuamme.

Talvipakkasessa hevoskyydissä ajoimme monta kilometriä rautatieasemalle. Siellä meitä odotti niin sanottu ”härkävaunujuna”. Vaunuun oli tehty kerroslavitsat. Juna nytkähti liikkeelle. Kamiina antoi vähän lämpöä ja WC- ämpäri hoiti tehtävänsä.

Asuinpaikka vaihtui useaan kertaan. Mehän emme pystyneet raskaita töitä tekemään ja pitkäaikaista majoitusta ei siksi helposti löytynyt. Lehdistä saimme tietoja rintamalta. Isäkään ei aina tiennyt olinpaikkaamme. Pelko, suru ja ikävä valtasi mielet. Äidillä oli kova huoli meistä lapsista.

Suuri kartano majoitti meidät pitemmäksi ajaksi. Äiti ja muut sukulaiset osallistuivat talon töihin. Me lapset hoidimme itse itsemme.

Ruotsinkieliseen saaristoon 

Keväällä 1941 saimme viestin länsirannikolta. Isovanhemmat saisivat lunastaa pienen maatilan saaristosta, Paraisilta. Teimmekin taas junamatkan Turkuun, ja senaikaisella linja-autolla jatkoimme matkaa Paraisille. Maisemat tuntuivat kotoisen kauniilta saarimaisemilta.

Pääteasemalla vastaanottaja yritti selvittää meille asioita, mutta ihmeeksemme emme ymmärtäneet kaikkea hänen sanomaansa.  Hän puhui ruotsia ja viittoili meitä mukaansa. Niin sitten kuljimme hänen perässään monta kilometriä talosta toiseen. Kylän perällä oli vihdoin talo, jonka ulkorakennuksessa saimme majoittua muutaman viikon. Isovanhemmat majoittuivat kesäksi koulun keittolaan ja syksyllä pieneen vuokrataloon.

Äiti sai vuokrahuoneen Vanhalta Malmilta, Paraisten vanhasta keskustasta. Huonekaluja ei tietenkään ollut ja alkuajat nukuimme lattialla. Oli hiljaista ja rauhallista. Minä olin kouluikäinen, siskoni 3-vuotias ja äiti hoiti perheen, koska isä oli isänmaan asialla. Lähikaupasta saatiin laatikoita huonekaluiksi alkuun. Suomea osaava naapuri neuvoi hankkimaan olkia lattialle pehmikkeeksi.

En vieläkään ymmärrä, miten äiti tuli toimeen osaamatta paikalliskieltä. Tosin kauppa oli nurkan takana, mutta sielläkään ei siihen aikaan suomea puhuttu.

Isäkin löysi meidät lomallaan. Vanhemmat ostivat Turun puutorilta pöydän, neljä jakkaraa ja auki-vedettävän puusohvan ja tietysti hetekan. Nämä huonekalut olivat riittävät uuden elämän alkuun. Samoihin aikoihin aloitti elämänsä myös pikku sisko. Hänenkin makuukoppansa löysi paikan. Äidin työmäärä lisääntyi. Vesikin oli kannettava parin sadan metrin päästä.

Itse olin hiljainen tyttö. Katselemalla ja kuuntelemalla opin paikkakunnan tapoja. Sain jopa kaksi ruotsinkielistä leikkikaveria. Joskus pääsin pelaamaan ”4-maalia” poikien kanssa torille.

Koulun aloitus helpotti elämääni, sillä siellä puhuttiin suomea ja sain uusia ystäviä. Opettajat olivat kivoja.  Äiti ompeli minulle koulumekon ja esiliinan. Perheeseemme syntyi myös uusi tulokas, pikkuveli. Pikkusisko sai luovuttaa vauvakopan iloiselle pikkuveljelle ja sisko sai oman lastensängyn.  Pienessä tuvassa riitti touhua ja ääntä aamusta iltaan.

Huonoja uutisia 

Iloisten perhetapahtumien jälkeen tuli suru-uutinen. Meidän perheestämme pitäisi lähettää kaksi keskimmäistä lasta Ruotsiin turvaan ja parempiin oloihin. Niin siskomme olivat Ruotsissa runsaan vuoden. Kirjeitse saimme niukkoja tietoja heidän oloistaan. Kirjeet oli käännettävä puolin ja toisin.

Lehdestä saimme lukea järkyttävän uutisen: isän laiva oli ajanut miinaan Itämerellä. Laivan miehistö pelastui paitsi konemestari ja kaksi muuta miehistön jäsentä. Tapahtuman jälkeen isä pääsi käymään kotona. Minusta se oli niin hauskaa, että riemuissani huusin: ”Isä tuli käymään meill!”

Siskokset palasivat Ruotsista. Jonkin verran tuotti vaikeuksia se, että heillä oli kieli muuttunut ruotsiksi.

Oma koti ja raskasta työtä 

Rauhan tultua vanhemmat alkoivat suunnitella oman kodin rakentamista. Isä lunasti vanhemmiltaan tontin ja niin alkoi ahkera rakennustoiminta. Omin käsin tekeminen oli tärkeintä ja sitten ystävien kanssa tehty talkootyö. Me lapsetkin osallistuimme suoristamalla nauloja ja kantamalla kiviä. Äiti joutui tekemään niin miesten- kuin naistentyöt. Ruoan piti riittää kaikille.

Kotitalon valmistuttua isä pestautui kauppalaivaan. Kaikki vastuu siirtyi taas äidille. Ihmettelen, miten hän selvisi kaikesta jokapäiväisestä työmäärästä vähin varoin ja vähin unin. Hän jopa yritti opiskella ruotsia kirjeopistossa! Mitään kodinkoneita ei ollut. Silti piti olla puhdasta ja siistiä. Me lapset teimme kotitöitä pienestä pitäen.  Kun me lapset olimme varttuneet tarpeeksi, äiti pestautui vielä tehtaalle mitä raskaimpaan työhön: kivilajittelijaksi liukuhihnan ääreen. Siinä tuhoutuivat sekä kuulo, että raajojen lihaksetkin!

Virkistysmatkoja ja käsityö 

Onneksi äiti osasi myös hakeutua rentouttavaan toimintaan, kuten Marttoihin ja seurakunnan toimintaan. Jouluvalmistelut ja joulukirkko olivat hänelle tärkeät.

Muutaman ystävän kera hän rohkeni lähteä esimerkiksi seuramatkalle Garda-järvelle. Joskus hän pääsi lähtemään isän vahtikaveriksi kauppalaivaan. Ne olivat pitkiä matkoja, jopa Välimerelle asti. Pyramiditkin tuli kierrettyä oikein kamelin selässä.  Sen ajaksi äidin sisko Helsingistä tuli huolehtimaan meistä lapsista. Meidän piti käyttäytyä hyvin ja osallistua kotitöihin.

Äiti oli taitava käsitöissä. Hän ompeli koneella mitä vain ja kutoi sukat ja lapaset. Isojen mattojen kutominen tehtaan kutomossa isoin kangaspuin oli mestarinäyte. Eläkkeellä vanhemmat pitivät puutarhan tuottamassa ja kukkivassa kunnossa. Me jälkipolvet saimme käytännön oppia puutarhan perustamisesta, hoidosta, sadon säilönnästä ja herkkuruokien valmistuksesta.  He kokeilivat jopa valkosipulien viljelyä. Syksyisin kellarin hyllyt olivat täynnä hillopurkkeja ja mehupulloja.

Äidin pukeutumisesta tein sen havainnon, että hän käytti ”pitkiksiä” ja kävelypukuja enemmän kuin leninkejä. Juhlat vaativat itse ommellun leningin puvuksi. Vanhempien periaate oli, että tekemällä itse säästyy markkoja muuhun. Neljän lapsen kouluttaminen ammatteihin ja auttaminen heidän kotiensa rakentamisessa vaati tosiaan valuuttaa ja voimia!

Vielä lastenlapsetkin ehtivät nauttimaan heidän monipuolisista opeistaan ja jekuistaan sekä nauttimaan Annikki-Mamman erilaisia herkkupiirakoita.

Austin kulkupeliksi 

Meille karjalaisille perhe- ja sukusiteet ovat tärkeät. Evakkoutemme majoitti meidät matkojen päähän. Äiti ratkaisi ongelman suorittamalla ajokortin yli viisikymppisenä. Isä sanoi, että hänelle riittää laivan tyyrääminen ja niin hän istui tyytyväisenä ajajan vieressä, kun he saattoivat ilahduttaa lapsiaan ja sukulaisiaan piipahtamalla kyläilemään.

Karjalaisiin illanviettoihin ja juhliin he osallistuivat mielellään ja juhlien lopputanssit antoivat puhtia päiviin.

Evakkomatkamme saaresta saareen 

Äidin evakkomatka oli pitkä ja voimia vaativa. Loppujen lopuksi evakkomuutto johdatti perheen Koivusaaresta Paraisten saareen, siis saaresta saareen. Ehkä juuri tämä saaristoympäristö lievensi suurta kulttuuri- ja kielivaikeutta. Aaltojen liplatus ja raikas merituuli toivottivat perheen tervetulleeksi ja helpottivat koti-ikävää Koivusaareen. Pari kertaa olemme päässeet kotisaareen ihmettelemään sodan tuhon jälkiä. Moni talo on kokonaan hävitetty. Äiti katseli omaa ränsistynyttä kotiaan surusilmin. Merimaisema oli kotoisen kaunis.

Onneksi palaamistamme odotti uusi koti Paraisilla.