”Minun tyttöni menee kouluun”, päätti raahelainen Maria Rajaniemi vuonna 1880. Naapurit sanoivat, kannattaako köyhän yksinhuoltajan kouluttaa Anna-tytärtään.
Raahe oli tuohon aikaan jo sivuuttanut kukoistuskautensa puulaivojen rakentajana ja kansainvälisen merenkulun kaupunkina. Asukasmäärä oli pysähtynyt noin 3000:een eikä Pohjanmaan rata ollut tulossa Raahen kautta. Mutta Maria Rajaniemi näki tulevaisuuteen: koulutus vie eteenpäin.
Raahe oli kehittymässä monipuoliseksi koulukaupungiksi. Kaupungin kansakoulu oli perustettu 1872, toisena Pohjois-Suomessa. Porvari- ja Kauppakoulu perustettiin 1882 ja suomenkielinen kansakoulunopettajaseminaari 1896.
Maria Rajaniemen isä oli ollut merimies. Maria oli työteliäs ja monitoiminen nainen. Hän muun muassa perusti leipomon ja ilmoitti raahelaislehdessä: ”Ruisleipää ja sahtia Maria Rajaniemellä Jaklinin talossa.”
Anna Maria Rajaniemi (1878–1966), myöhemmin Suonperä, kävi Raahessa ala- ja yläkansakoulun ja menestyi. Mutta mitä koulun jälkeen?
Uusikaarlepyy ja Topelius
Pienessä Raahessa kaikki tunsivat toisensa, myös auttoivat toisiaan. Raahelaisen Montinin kauppiassuvun tyttären Alman ja miehensä, ruotsinkielisen kansakoulunopettajaseminaarin johtaja Zacharias Schalinin suurperhe Uudessakaarlepyyssä tarvitsi suomenkielistä lastenhoitajaa. Schalinit halusivat lastensa oppivan ja puhuvan myös suomea. Montinien kautta Anna Rajaniemestä tuli 1892/1893 lastenhoitaja Uuteenkaarlepyyhyn.
Schalinin isä oli Sakari Topeliuksen siskon Johannan poika. Uudenkaarlepyyn Kuddnäs oli Topeliuksen lapsuudenkoti. Myöhemminkin Topelius vieraili kaupungissa sukulaisissaan. Eräällä tällaisella vierailulla Anna tapasi Topeliuksen, lasten ystävän ja kansakoulussa tarkkaan luetun Maamme-kirjan kirjoittajan. Tapaamisen hän muisti koko ikänsä.
Avioon Uudessakaarlepyyssä
Uudessakaarlepyyssä Anna Rajaniemi tapasi Kälviältä kotoisin olleen maalaistalon pojan Erkki Suonperän (1880–1942) ja he alkoivat seurustella. Häät pidettiin Uudessakaarlepyyssä 1899. Vihkijä oli seminaarinjohtaja Zacharias Schalin, joka oli koulutukseltaan pappi.
Ouluun
Erkki Suonperän isä, nimeltään myös Erkki (sukunimi alkuaan Sunell), oli laajalti tunnettu taitava rakentaja. Hän työskenteli 1900-luvun vaihteessa rakennustyön johtajana Oulussa. Tuohon aikaan Oulussa rakennettiin paljon ja muuttoliike kaupunkiin oli vilkasta. Etenkin puu- ja nahkateollisuus, kauppa ja rautatiet työllistivät. Asukkaita kaupungissa oli noin 11000.
Nuoripari Anna ja Erkki Suonperä muutti Ouluun. Erkki Suonperä sai paikan Valtion Rautateiden konepajalla. Pian VR koulutti hänet ensin veturinlämmittäjäksi ja sitten I luokan veturinkuljettajaksi. Perheeseen syntyi poika Jorma 1908 ja kaksi tyttöä, Anna Kyllikki 1910 ja Sirkka Annikki 1912. Koti sijaitsi Raksilassa, Syrjäkatu 14. Raksilan asukkaista suuri osa olikin rautatieläisiä.
Myöhemmin Suonperät muuttivat radan toiselle puolelle, Vaaran kaupunginosaan 1922 valmistuneeseen Rautatienkatu 18:een.
Vaikeat vuodet 1917 ja 1918
Vuosina 1917–1918 Oulussa ja koko maassa oli elintarvikepula ja sisällissodan 1918 kauheudet. Suomen oma maataloustuotanto oli riittämätön, oli katovuosia. Ensimmäinen maailmansota vaikeutti viljantuontia ja Venäjän vallankumous 1917 tyrehdytti kokonaan tuonnin Venäjältä. Elintarvikelaki korttisäännöstelyineen ja hintojen nousu toivat elintarvikepulan erityisesti kaupunkeihin. Pula kohdistui etenkin kaupunkien työväestöön ja sitten 1918 sisällissodan punaisille ja vankileireille.
Kesällä 1917 Helsingissä ja Turussa puhkesi ns. voimellakoita, joissa erityisesti naiset vaativat vientiin ja parempiosaisille tarkoitettujen ”salaisten voivarastojen” paljastamista. Oulun mellakoissa elokuussa 1917 löydettiinkin tällaisia varastoja. Voimellakoita pidetään yhtenä vaikuttajana suomalaisten jakautumisessa kahtia, hyvinvoiviin ja köyhiin, ja sitten molempien osapuolien järjestyskaartien organisoitumisessa.
Anna Suonperä oli 1917 lapsineen syntymäkaupungissa Raahessa. Erkki Suonperä oli VR:n kursseilla Helsingissä kouluttautumassa ensin veturinlämmittäjäksi ja sitten veturinkuljettajaksi. Raahessakin leipä katosi kaupoista, oli vain ”kalliokalaleipää”, jossa oli kuivattua turskaa ja vähän jauhoja sekä kaurarouheista leivottua akanaista leipää. Näitäkin leipiä oli riittämättömästi. Raahen ympäristön maalaistalojen kanssa vaihdettiin tavaroita. Esimerkiksi kynttilöitä vaihdettiin jauhoihin. Hintavaa maitoa ja voita saatiin niukasti ja vain lapsille. Kahvia ei ollut ollenkaan.
Anna Suonperä palasi lapsineen hevoskyydillä Ouluun keväällä 1918. Sisällissodan Oulun taistelut punaisten ja valkoisten välillä helmikuussa olivat ohi. Mutta Raatin saarella, kasarmialueella ja lääninvankilassa oli maaliskuussa 1918 noin 1100 punavankia, joista noin 70 oli naisia. Naisista suurin osa oli vangittu kasarmialueelta ns. ”ryssän morsiamina”, eikä heillä ollut yhteyksiä punakaartiin. Mutta lääninvankilassa oli oululaisen Kansan Tahdon päätoimittaja Yrjö Mäkelinin vaimo Ellen ja 16-vuotias tytär Gertrud.
Oulussa sijainneen venäläisen varuskunnan sotilaista osa oli palautettu Venäjälle, mutta heitä oli myös teloitettujen ja vankien joukossa.
Sisällissodan julmuudet olivat edelleen kaupunkilaisten silmien edessä, kun nälästä horjuvia punavankeja kuljetettiin työkohteisiin. Kaupunkilaiset yrittivät auttaa vankeja. Raatin piikkilanka-aidan raoista annettiin vangeille ruokaa, kun vartija ei nähnyt. Mutta vartijatkin välittivät vangeille paketteja, saattoivathan he olla ikätovereita ja naapurin poikia. Kun Anna Suonperä sattui saamaan jauhoja, hän leipoi leivän ja 10-vuotias Jorma-poika vei leivän salaa vangeille.
Elämä kuitenkin jatkui, vaikka epävakaisenakin. Oulun keskustan kouluista palaavia lapsia vietiin vielä syksyllä 1918 suojaan ampumiselta.
Anna Suonperä aloitti työn kotonaan liina- ja lastenvaatteiden ompelijana. Samoin aikoihin hän perusti Veturimiesten naisten ompelukerhon ja toimi siinä yli 40 vuotta.
Järjestöihin ja luottamustoimiin
Anna Suonperä ei koskaan unohtanut lapsuutensa köyhyyttä Raahessa, sisällissodan kauhuja eikä oman pojan ikätoveria, joka kesällä 1918 ”haki” Suonperän eteisestä kengät paljaisiin jalkoihinsa. Anna Suonperä halusi toimia ”yhteisissä riennoissa yhteiskunnan hyväksi”.
Anna Suonperä liittyi jäseneksi 1925 perustettuun Suomen sos.-dem. Työläisnaisliiton Oulun yhdistykseen ja samana vuonna hän oli jo kunnallisvaaliehdokkaana. Hän toimi yhdistyksen puheenjohtajana 1925–29.
Monena vuonna Anna Suonperä oli Oulun yhdistyksen edustaja Työläisnaisliiton valtakunnallisessa kokouksessa. Esimerkiksi 1935 hän kuului kokouksessa huoltoasiain valiokuntaan. Tämä valiokunta velvoitti yhdistyksen liittotoimikuntaa pitämään esillä asumisen asioita vaikuttamalla asuntojen suunnitteluun, rakennus- ja vuokrakustannuksiin, erityisesti työväestön asunto-oloihin ja kunnalliseen asuntopolitiikkaan.
Anna Suonperä ei ollut kaupunginvaltuutettu, mutta – miehensä Erkki Suonperän tapaan – monien lauta- ja johtokuntien jäsen: kasvatuslautakunnassa 1935–36, huoltolautakunnassa 1937–50 ja sosiaalilautakunnassa 1951–54.
Anna oli Vaaran Nainen
Vaaran Naiset olivat sotien 1939-45 jälkeisen jälleenrakennusajan oululainen (nykytermein) vapaaehtoistyötä tekevä naisverkosto. Verkosto koostui Oulun sos.-dem. työläisnaisyhdistyksen, Oulun Vaaran sos.dem. naisyhdistyksen ja monien muiden yhdistysten jäsenistä. Monet heistä olivat rautatieläisten vaimoja ja asuivat Raksilassa, monet Karjalan evakkoina vasta kotiutumassa Ouluun. Anna Suonperä oli myös Vaaran Nainen, asuihan hän Oulun Vaaran kaupunginosassa eli Kakaravaaralla.
Suomen jälleenrakennusvuosina kansalaisten sosiaali- ja eläketurva oli vielä hajanainen. Vaaran Naiset alkoivat omalta osaltaan rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Tarvittiin yksinäisille äideille ensikoti, tarvittiin perheenäitien lomakoti ja koti ikäihmisille. Esikuvia tavoitteille oli monien naisyhdistysten ohjelmissa sekä tietenkin monien kansanedustajanaisten, esimerkiksi Miina Sillanpään (1866–1952) työssä. Esimerkkejä jo toteutuneista tavoitteista oli muun muassa Helsingissä. Raha-automaattiyhdistys ry oli Vaaran Naistenkin hankkeiden toteutumisen tuki ja turva.
Vaaran Naisten toiminnan tuloksena Oulun sos.-dem. työläisnaisyhdistys perusti Oulun Ensikoti ry:n 1945 ja sen oma rakennus valmistui 1956. Oulun läänin perheenäitien Lomakodin kannatusyhdistys ry perustettiin 1951 ja oma talo, Lomakoti Onnela, hankittiin 1954. Oulun Seudun Vanhojen Huolto ry perustettiin 1952 ja itse koti, Mäntykoti, valmistui 1962.
Vaaran Naisten yhteisvalokuvan perusteella Anna Suonperä lienee ollut vanhimpia tämän naisverkoston jäsenistä.
Perheen suru
Suonperän perheen isä, veturinkuljettaja Erkki Suonperä kuoli 5.1.1942 62-vuotiaana. Poika, Kokkolan Osuusliikkeen johtaja, Jorma Suonperä kaatui Syvärillä 13.3.1942. Perheen tytöt olivat silloin 30- ja 32-vuotiaita ja työskentelivät Oulun Osuuskaupassa. Heillä ei ollut perhettä ja he asuivat Anna Suonperän kanssa Rautatienkadulla.
Anna Suonperä jatkoi sinnikkäästi lautakunta- ja järjestötyötään, joka toi hänelle lohtua suruun sekä uusia tuttavuuksia. Ja ainoan poikansa muistoa kunnioittaen Anna Suonperä oli jäsen Oulun sotilaskotiyhdistyksessä vuodesta 1944 ja vuosina 1946–49 puheenjohtajana.
Anna Suonperä ja hänen tyttärensä osallistuivat vuosien mittaan moniin Lomakoti Onnelan ja Oulun Mäntykodin tilaisuuksiin.
Anna Suonperä kuoli Oulussa 4.2.1966 88-vuotiaana. Hän sai nähdä järjestötyönsä monien tavoitteiden toteutuvan. Ja uunilämpimiä leipiä hän vaihtoi naapuriensa kanssa loppuun saakka.
Kirjoittaja
Riitta Mäkelä
Lähteet
Kauno Sevander, Anna Suonperän haastattelu 1965. Muistitieto CIV, käsikirjoitus, Työväen arkisto, Helsinki.
Muistojulkaisu Raahen 300-vuotisjuhlaan 1949 (toim.). Raahe 1949.
Hautala, Kustaa, Oulun kaupungin historia IV 1856–1918. Oulu 1976.
Hautala, Kustaa, Oulun kaupungin historia V 1918–1945. Oulu 1982.
Manninen, Turo, Elintarvikepula ja Oulun voimellakka vuonna 1917. Kirjassa Rohkea, reima ja horjumaton. Scripta Historica XXVII, Oulu 1998.
Ala-Häivälä, Kari, Vankina valkoisten. Oulun vankileiri 1918. Pro gradu.Suomen historian laitos. Helsingin yliopisto digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/ digi.kansalliskirjasto.fi/aikakauslehti/.
Oulun kaupungin kunnalliskertomukset 1920–1955. Oulun kaupunginarkisto Oulu.
Mäkelä, Riitta, Auttavia käsiä ja vierellä oloa. Oulun seudun Mäntykoti ry:n omais- ja vapaaehtoistyön historiaa ja nykypäivää. Oulu 2013.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.