Olen ensimmäinen nainen uutistenlukijana Yleisradiossa. Se oli Ylen uutispäällikkö Ralf Fribergin rohkea veto 60-luvulla, ja palaute tuli välittömästi toimitussihteerin puhelimeen: Ampukaa se akka!

Tämä uutistoiminnan episodi ei ollut syynä siihen, että 1970-luvun alkaessa Helsingin ”ilmasto” alkoi tuntua raskaalta ja heräsi ajatus, että voisin lähteä pois Helsingistä. Yleisradio muutti juuri komeaan Kesäkadun toimitaloon. Radiouutisetkin siirrettiin pois Kasarmitorin arvokkaista rakennuksista.

Olin ollut uskollinen radiouutisten toimitukselle, mutta kun Ylen aluetoimintaa kehitettiin ja toimittajia haettiin alueille, muun muassa Lappeenrantaan, läksin kutsun saatuani innostuneena minulle ennestään tuttuun maakuntaan.   

Lappeenrannassakin toimitus oli hienossa talossa: historiallisen Linnoituksen vanhimmassa rakennuksessa, kauniissa pienessä alun perin vahtitupana toimineessa talossa Viipurinportin pielessä.

Uudet tilat Ylen toimille olivat rakenteilla Lappeenrannassakin. Komean talon rakennustyötä tehtiin melkein salassa. Liian suurihan siitä rakennuksesta tuli Linnoituksen herkälle alueelle ja monet tilat osoittautuivat turhiksi.

Lähetysaikaa oli aika vähän ja sekin jaettiin Kotkan toimituksen kanssa. Uutistyö oli näkyvintä tai pikemminkin kuuluvinta ja sen aiheet tavallaan ”kotoisia”.

Heti alkuun yritin piristää ja elävöittää uutistuotantoa, joskus yritys onnistuikin. Poliisikierrokset ja kunnanvaltuustojen esityslistat kuuluivat asiaan, mutta vähitellen päästiin vauhdikkaampiin lähetyksiin, saatiin lisää lähetysaikaa, ruvettiin tekemään ”oikeita” juttuja, ”oikeaa” radio-ohjelmaa. Se oli innostavaa niin Lappeenrannan aluetoimituksen toimittajille kuin tekniikallekin.

Itse halusin varovasti tuoda esiin alueen omaa kulttuuria. Toisten mielestä se oli turhaa lähetysajan hukkaa. Mutta luulen, että tämä kulttuuripuoli kuitenkin onnistui ja toi myönteistä kuuntelijapalautettakin.

Alueemme kaksi ammattiteatteria, Imatran ja Lappeenrannan, tekivät hyvää työtä. Sain Lappeenrannan vuosieni aikana seurata kymmenkunnan teatterinjohtajan työtä ja kertoa siitä kuuntelijoille sekä reportaasein että kritiikein.

Minulle rakas tanssitaide eli noina vuosina nousukauttaan. Parhaimmillaan tanssitaide Lappeenrannassa nousi valtakunnalliseen kuuluisuuteen. Se oli asia, joka kelpasi radiossa – ja televisiossakin – myös valtakunnalliseen ohjelmaan.

Karjalainen kulttuuri ja karjalaisuus yleensäkin oli myös kiinnostavaa radio-ohjelmaa alueemme ulkopuolellekin. Viipurin Taidemuseon ”perinnönjakoa” seurasin aina Hämeenlinnassa käytyä oikeusistuntoa myöten. Viipurissa kuljin Lempi Jääskeläisen Weckrothien tarinaa seuraten elävöittämässä katoavaa historiaa. Myös Lappeenrannan Linnoitus oli – ja on edelleen – ehtymätön aihe. Samoin Salpalinja, josta syntyi monta radio-ohjelmaa. Oma evakkotieni Viipurista Kymenlaakson Liikkalaan antoi myös aiheen radiokertomukseen, josta olen ylpeä.

Vaikka olin jättänyt Helsingin uutistoimituksen kiintoisine erikoistehtävineen, sieltä pyydettiin aika ajoin apua niin uutislähetyksiin kuin muun muassa kuuluisaan Prix Italia -kilpailuohjelmaan. Lämmöllä muistelen myös mahdollisuutta selostaa Puolustusvoimien paraateja ja muita tapahtumia – luottamustehtäviä niin Yleltä kuin Puolustusvoimiltakin.

Olin siis ollut paljon ”äänessä” jo Helsingissä, ja yllättävää kyllä vieläkin joskus Ylen arkisto lähettää katkelmia Helsingin aikaisista selostuksistani itsenäisyyspäivien linnankutsuilta ja sotilasparaateista sekä tekemistäni merkkihenkilöitten haastatteluista.

Olen aina ollut sitä mieltä, että radiossakin persoonallisuuden pitäisi näkyä – ja kuulua. Tiedän myös, että kuulijat ovat sitä arvostaneet.

Jäin eläkkeelle 1988, mutta vielä tänäänkin tuntemattomat ihmiset tulevat kiittämään hyvistä ohjelmista. Ihan vastikään – lähes 40 vuotta myöhemmin – tuli eräs rouva kahvilassa luokseni ja sanoi seuralaisilleen: ”Tässä on nainen, joka antoi Lappeenrannalle äänen!” – Tuntuu ihanalta, kun vieläkin muistetaan.