Aarniniemi

Aarniniemi kylpi valossa. Kevät oli ollut kylmä mutta vihdoin pilvet olivat sulaneet auringon tieltä ja tunturit hengittivät lämpöä, huokailivat häikäistyneinä aamun kirkkaudessa.

Anna seisoi rannalla, katseli Mihkalijärven tyynelle selälle, kasteli melkein nutukkaansa rantaveteen. Kaukana ulapalla isän vene häivähti pienenä pilkkuna, kun oikein siristi silmiään. Matti ja Aapo veljet olivat isän mukana kuten yleensä, verkoilla lisäkädet tulivat tarpeeseen.

Äiti lauloi. Avonaiset ikkunat päästivät laulun tuvasta ulos, kietoivat sen tutuilla sanoillaan, kirkkaalla soinnillaan koko pihapiirin ylle ja se levisi kaikkialle kuin näkymätön kehä, jonka suojassa Anna lämmitteli, hengitti kevättä sisäänsä.

Kiertokoulu oli loppunut ja Anna iloitsi siitä. Laura-opettajaa muistellessa hän tunsi lämpimän läikähdyksen sydämessään, pientä ikävääkin. Laura oli ollut niin kannustava ja usein ymmärtäväinen. 

Viimeinen vuosi oli ollut kuitenkin vaikea, vetänyt Annan mielen harmaaksi ja hänen hersyvä naurunsa oli käynyt harvinaisemmaksi.

Anna oli opiskellut ahkerasti, kirjoittanut tuntikaupalla suomen kielen sanoja, vääntänyt kielensä melkein mutkalle oppiakseen oikean ääntämyksen. Välitunnilla, puoleksi salaa he olivat istuneet pihalla suurten kivien suojassa ja kuiskutelleet toisilleen, puhuneet omaa kieltään ja lepuuttaneet hetkeksi päätään, sydäntään. Anna ei voinut ymmärtää miksi hänen äidinkielestään oli tullut kuin likainen, vanha vaate, joka oli heitettävä pois, unohdettava.

Onneksi kotona, Aarniniemessä sanat saivat soljua tuttuina, vapaina..

”Anna, Anna-Kaija, missä oletkaan? Haepas aitasta sokeritopasta palanen ja katajanmarjamehua pullo. Perunoitakin, jos jaksat kantaa..”

Ajatus katkesi, Anna kääntyi, näki äidin seisovan ovella, huiskuttavan hänelle silmiään siristäen auringon yltäkylläisessä valossa ja Annan sydän oli yhtäkkiä kevyt kuin tämä aamu, valossa liekehtivä pirtti, äidin silmien lempeä rakkaus.     

Aitassa oli viileää. Hämärässä täytyi hetki räpytellä silmiä, että katse tasaantui, erotti hyllyt ja tiinut, siistit purnukkarivit seinustalla.

Anna napsautti topasta palan, laittoi sen esiliinansa taskuun ja sujautti toisen pienemmän suuhunsa. Hän istahti aitan penkille, antoi makeuden levitä vatsaan saakka ja sulki silmänsä.

Vanhojen lankkujen narina ja poronlihan tuttu savun tuoksu tuudittivat häntä ja Anna keinui vielä hetken pysähtyneessä maailmassaan, lapsuutensa valossa.

Sota ja haaveita

Maailma on valkoinen. Se tuoksuu lipeältä, pakkastähdiltä ja pelon kyyneliltä poskilla.

Anna raottaa lakanaa, makaa hetken kuopassaan, lumen sylissä ja katsoo taivaalle, sen pimeään kirkkauteen, jossa ohilentäneiden pommikoneiden nauhat kiemurtelevat vielä himmeinä, kuin häipyvä huuto.

Aune ja Aili siskotkin kaivautuvat ylös oikoen puolimärkiä lakanoita yltään. He kävelevät hiljaa asuntolan pyykkituvalle, sytyttävät kynttilän hämärään ja jatkavat lakanoiden huuhtelua jäähtyneellä vedellä.                                                              

Aune aloittaa laulun, Anna ja Aili yhtyvät siihen ja laulu kasvaa virraksi pimeään iltaan, soi viimein kuin pehmeä sade kotona, Aarniniemen yllä.

Asuntolan ikkunat on pimennetty ja savuluukeiton lämpö, sen tuoksu lohduttaa, tuo mieleen kodin. Siellä isä ja äiti, pikku Ella ja Eero, Mattikin varmaan. Aapo isoveli kaukana jossain, rintamalla. Jospa he kaikki ovat turvassa.

”Nyt muistellaan jotain mukavaa.”, Aili ehdottaa. Anna ja Aune havahtuvat, ravistavat apeuden olkapäiltään ja pian kolmen tytön nauru leviää ilmaan, lämmittää hetkeksi huoneen, työntää pelon pimeään nurkkaan.

Annalle muistuu mieleen yhtäkkiä vanha kepponen ja hän päättää paljastaa sen siskoille.

”Muistatko Aune, kun silloin eräänä kesänä lupasin laittaa sinullekin kasvimaan?”                                                                 

”Eihän sieltä mitään kasvanut.” Aune tuhahtaa.                                                

”No eipä tietenkään, kun en minä sinne mitään istuttanut. Sinä kastelit melkein järven tyhjäksi ja kannoit vettä ämpäritolkulla, kun minä käskin.” Anna nauraa.                                                                        

”Nyt sekin selvisi, miksi sinulla salaatit ja tillit kukoisti ja minulla kasvoi pelkkiä rikkaruohoja.” Aune suutahtaa mutta repeää sitten nauruun. ”Olet sinä melkoinen kierolainen Joulukärpänen.”                                                          

Se on Annan lempinimi asuntolassa. Pieni ja pippurinen kun on, mustatukkainen, silmissä nauru ja leimahdus, päivän mukaan.

Huone hiljenee viimein, koko Inarin kylä. Anna makaa taljan lämmössä, vetää vilttiä poskille asti ja          hymyilevät, härnäävät poromiehen silmät saapuvat unen mukana.

Anna nauraa pehmeästi, seisoo kevätrinteellä huhtikuun, Sammelin kasvojen valossa ja toivoo että uni kestää aamuun asti.

Desantit

Annan käsivarret ovat kapeat, vahvat. Hän soutaa tasaisin vedoin, vilkaisee välillä kahta edellä kulkevaa venettä. Hiljaisuutta voisi koskettaa, kukaan ei puhu.                                                                                                                              

Desanttien on nähty uivan saareen yöllä ja nopeasti on kerätty joukot, lähdetty aamun ensimmäisessä valossa tarkistamaan tilanne.

”Pärjäätkö, vaihdetaanko vuoroa?”, kokassa istuva mies ehdottaa. Matka saareen kestää ikuisuuden, on samalla liian lyhyt. Veneet rantautuvat. Hiljaa, nopeasti kyytiläiset pudottautuvat rannalle, jakautuvat ryhmiin. Kauan ei tarvitse etsiä.

Heikko savu paljastaa vihollisen, resuinen miesjoukko otetaan kiinni ilman vastarintaa. Siinä he seisovat, pelätyt desantit ja Anna käy toisen tytön kanssa läpi taskut ja vaatteet. Erään miehen rintataskusta tipahtaa kuva, Anna vilkaisee sitä, hätkähtää. Kaunis nainen, pieni poika.     

Miehen silmissä asuu suru. Se on pohjatonta, raskasta kuin lyijynharmaa taivas tänään. Nopeasti Anna sujauttaa kuvan takaisin miehen taskuun, kääntää silmänsä pois.

Vangit viedään mantereella tyhjään tupaan. Eräs valittaa, on tuskissaan. Verenmyrkytys on pitkällä ja punainen viiva kiemurtelee miehen sääressä kuin käärme. Anna tietää mitä tehdä, äidin opit hän on painanut mieleensä. Mies rauhoittuu, puhuu yhtäkkiä suomea ja Anna ymmärtää kysymyksen.                                                        

”Tappaako meidät?”

Anna on hiljaa.

”Ei.”, hän viimein sanoo, painaa päänsä, ei katso miestä silmiin.

Seuraavana päivänä heidät viedään kärryillä pois. Anna seisoo kesäillan valossa ja puristaa palmikkonsa mustaa putousta kädessään, antaa ajatustensa valua varvikon hämärään.

Kotona Aarniniemessä pirtin piipusta nousee savu. Sen tuoksu on tuttua, lohdullista. Eeron ja Ellan kinastelu saa Annan silmiin hymyn ja hän pyöräyttää kättään ohimennen Eeron hiusten varjossa, lämmössä.

Sauna on lämmitetty kuumaksi ja siellä on hiljaista. Anna makaa lauteilla kauan, pyörittää ohutta rinkulaa nimettömässään ja lukee mielessään yhä uudestaan Sammelin kirjettä rintamalta, imee jokaisen yhteisen muiston syvemmälle sieluunsa. Naimisissa jo vuoden, niin lyhyt ja samalla pitkä aika. Täynnä odotusta, sydänalassa tuntuvaa pelkoa, ikävää, joka ei hellitä koskaan kokonaan ja lyhyitä tapaamisia kotilomalla. Aina liian pian tulee hetki, että Sammelin selkä loittonee, harmaa sotilasmantteli katoaa mutkan taakse ja Anna jää yksin. Silmissä pelko, lohtuna muisto hetken lämmöstä vierellä, rakkauden hehku sydämen valoisimmassa huoneessa.

Viesti

Lokakuu. Pakkanen on alkanut kiristyä, valo tihentyä ja pilvet ovat muuttuneet harmaaksi verhoksi Inarin yllä.                                                                                                                                                                                       

Anna kävelee jäätyneiden lehtien rapinassa, katsoo asuntolan ikkunaan syttyneitä valoja ja yrittää ihmetellen työntää mielessään lepäävää raskasta sumua syrjemmälle. Pihalla Anna seisahtuu, vilkaisee taivaan pimenevää kangasta ja hän näkee.

Musta hahmo verkkaisin askelin tiellä, valkoinen liperi kaulassa hohtaen.

Ja silloin Anna tietää.

Yrittää vielä kuin hukkuva takertua ajatustensa oksiin, käännyttää tulijan mielessään toiseen suuntaan, eri tielle, taloon.                                                                                                                                                               ”Sammeli”.                                                                                                                                                                          Anna muodostaa nimen, kuiskaa kuin itselleen. Se sykkii hänen suussaan, sisällään, kaikkialla.  

Anna on patsas, mikään hänessä ei liiku. Hän odottaa, että pappi pysähtyy, antaa kirjekuoren ja Anna ojentaa kätensä, tuntee suruviestin lohduttoman painon sormillaan, sielussaan.                                                                                                 

Pappi on myötätuntoinen, puhuu rauhoittavia sanoja, kertoo tarkempia tietoja mutta Anna ei kuule, nyökkäilee vain.

Hän on jossakin kaukana, tunturin juurella. Istuu varvikon aurinkoläikässä ja nojaa Sammelin leveään olkaan, hengittää valon muistoa.

Evakot

Raudaskylä, Anna lukee.

Matka on ollut pitkä, evakkojen virta silmänkantamaton teiden varsilla.

Junassa he olivat istuneet ahtaassa ja kuunnelleet radan huminaa, joka vei heitä aina vain etäämmälle, kauemmas kotoa.

Kuorma-auton lavalla on kylmä, tuuli on mennyt Annan läpi, vienyt osan hänen ajatuksistaan mukanaan.

”Anna-Kaija.”, äiti vilkaisee Annaa, sipaisee olkapäästä.                                                                                    Äiti, aina niin lempeä, ymmärtäväinen.

Evakuointi käsky oli tullut nopeasti, he olivat osanneet sitä jo odottaa. Välttämättömin oli pakattu mukaan, kääritty rullalle taljat ja ryijyt, suljettu Aarniniemen tuoksu matka-arkkujen sisään.

Ennen lähtöä Anna oli juossut vielä tunturille, toivonut löytävänsä oman poronsa tokan seasta. Vielä kerran hän olisi silittänyt sen pehmeää selkää, kuunnellut kellon valoisaa sointia illan hämärässä.

Tokka pysyi poissa mutta Anna oli istunut tutulla paikallaan rinteen varvikossa ja nojannut koivikon kiemuraiseen runkoon, piirtänyt tunturien tuttuja ääriviivoja sielunsa muistikirjaan.

Hän oli nyt leski, se tuntui kummalliselta.

Kaksikymmentäyksivuotiaana Anna tunsi olevansa surun harmaan verkon hunnuttama, ikävän uuvuttama, vanha.

Sammelin kuolema, saksalaisten tuhoamat tutut seudut ja nyt lähtö rakkaasta kodista oli liikaa, että mieli olisi pystynyt ymmärtämään, käsittelemään kaikkea.

Miten kaukaiselta koti jo tuntui.

Sammelin kanssa he olivat ehtineet asua yhdessä vain pienen hetken. Aarniniemessä oli hänen elämänsä, muistonsa. Sitä Anna piti yhä kotinaan.

Kenttävaaran leikkipaikat, riemulliset mäenlaskut kirkkaina talvipäivinä isän tekemällä kelkalla, kaamoksen pehmeä pimeys, jota tähdet täplittivät.

Anna nykäisi itsensä ajatuksistaan, kun auto pysähtyi ja kuski ilmoitti, että Aikion perhe oli tullut määrän päähänsä, Litulan taloon.

Kuin muurahaiset, he purkautuivat tavaroineen ja pussukoineen autosta ja jäivät seisomaan eksyneen näköisenä autiolle pihamaalle.

Tuvan piipusta nousi savu. Samassa ovi aukesi ja heidät käärittiin lämpimien silmien myötätuntoon, huolenpitoon. Katsoessaan Niiloa ja Hilmaa, Anna näki kaksi ihmistä, joiden sydämissä oli tilaa heille, pirtissään ja pöydässään paikat jokaiselle.

Annan mielessä läikähti lämpö. Ensimmäisen kerran koko matkan aikana hän tunsi olevansa turvassa.

Heikki

Silmiin Anna oli ihastunut ensin. Ne toivat hänelle mieleen tähdet keväisellä yötaivaalla, siniset ja kirkkaat, pitkien ripsien ympäröimät.

Vasta myöhemmin Anna huomasi, että Heikki ontui, käveli verkkaisesti toista jalkaansa varoen. Sodassa Heikki oli loukkaantunut, niin pahoin, ettei jalasta enää koskaan saatu tervettä, entisenlaista.

Iltamissa he olivat tavanneet. Aune ja Anna olivat seisoneet riihen ovensuussa ja Heikki oli aloittanut jutustelun, hurmannut Annan silmillään.

Aunella ja Heikillä oli juttu luistanut ja Anna oli hieman kateellisena seurannut keskustelua, seisonut suppusuuna vieressä. Illalla Heikki oli yhtäkkiä ollut hänen vierellään ja pitkästä aikaa Anna oli osannut taas nauraa, löytänyt itsestään keveyttä, iloakin.

Kuitenkin Anna vaistosi myös paljon muuta. Heikin hymyn takana oli surua, elämän menetysten tuomaa kipua ja Anna tunsi, miten outo voima veti heitä yhteen, kahta säröjen rouhimaa ihmistä.

Heikkiin tutustuttuaan Anna oli tyytyväinen ahkerasta suomen kielen opiskelustaan.                                

Lakeuksilla, evakossa kaukana kotoa, saamenkielellä selviytyminen olisi ollut haastavaa. Niilon ja Hilman talossa he saivat vapaasti puhua kieltään mutta muualla heitä katsottiin pitkään, puisteltiin päätä.

Rauha, Anna makusteli sanaa suussaan. Se maistui vapaudelle, kyynelille ja hautautuneille unelmille. Sen kaiku herätti myös sydämeen piiloutuneen koti-ikävän, hauraan haaveen kotijärven levollisista laineista, tutusta tuulesta tuntureiden sylissä.

Anna seisoi peilin edessä. Hän katsoi itseään kuin vieraan silmin miettien, kuka tuo nainen oli, mitä hän elämältään halusi, mihin suuntaan polku kuljettaisi tästä eteenpäin.

Jotain peruuttamatonta oli tapahtunut, sen Anna tiesi. Hän painoi kädet vatsalleen ja tunsi taas hennon häivähdyksen sisällään. Lapsi kasvoi hänen sydämensä alla ja Anna antoi kyynelten valua, tiesi ettei päätöstä enää voisi viivyttää.

Ja Anna laskeutui alakertaan, kohtasi perheensä kysyvät silmät ja sanoi:

”Minä jään. Tuli niin iso koski (Heikki Isokoski) vastaan että sen yli en enää pääse. Me menemme Heikin kanssa naimisiin.” 

Annasta tuntui, että sydän hänen rinnassaan repeytyi kahtia ja kappaleet jatkoivat omaa kulkuaan. Toinen jäi lakeuksille Heikin silmien lämpöön, toinen kulki kauas Aarniniemeen, muiden mukana.

Ja Anna tiesi. Tästä eteenpäin hänen olisi unohdettava paljon, päästettävä irti osasta itsestään, äidinkielestään ja jätettävä tunturien valo sydämensä lukittuihin huoneisiin.

Anni-mummu

Autossa on ahdasta ja kuumakin, vaikka ikkunat ovat raollaan ja kesän täyteläisistä tuoksuista tyttö tunnistaa, milloin ajetaan heinäpellon ohi, milloin mäntymetsän läpi. Tie on tuttu, heille rakas ja tyttö kurkottelee siskojen kanssa auton ikkunoihin, odottaa jo malttamattomana perille pääsyä.

Viimein auto kääntyy, hetken verran renkaat ratisevat pihatiellä ja he avaavat ovet, purkautuvat laumana ulos.

Tyttö hypähtää tutuille rappusille, on jo juoksemassa kiireesti sisään, kun hän pysähtyy.

Pihakeinussa, ilta-aurinkoa vasten mummu ja pappa. Keinussa levollinen soutu, pihapiirin valo, kuin rakkaita odottava syli, johon kääriytyä.

Kuva välähtää, painuu tytön sielun onnellisten hetkien albumiin ja hän levittää kätensä, juoksee lämpöön.

Mummun hiukset ovat vieläkin mustat ja tyttö ihailee niitä, kuljettaa sormiaan hiusten latvoissa ja nojautuu kiinni kylkeen, hengittää rimpleenimekon tuoksua, mummun ääntä.

Mummu nauraa, äiti ja mummu yhdessä ja he nauravat siskojen kanssa mukana vaikkeivat ymmärrä koko jutusta mitään. Mummu nauraa niin paljon, että henki alkaa pihisemään, pitämään pientä viheltävää ääntä ja silloin tyttö nousee, hakee huoneesta astmapiipun ja ojentaa sen mummulle.

Pöydässä on suolalohta, ruisleipää ja hillasoppaa sekä tutut vihreät juomalasit, joissa on röpelöistä kuviota. Lattia narahtaa, kun papan loukkaantuneen jalan erikoiskenkä painautuu tiettyyn kohtaan ja istuessaan siinä, siskojensa ympäröimänä kesäillan valossa, tyttö on onnellinen.

Kirjahyllyssä on kuuden lapsen vihkikuvat, mummun ja papan hääkuva ja paljon muuta. Joka kerta tyttö tarkistaa, että tietyt asiat ovat paikoillaan, eivät ole välissä hävinneet minnekään.

”Kerro mummu taas siitä, kun olit lapsi ja asuit siellä Aarniniemessä. Puhu edes vähän meille sitä lappia.” He pyytävät.

Ja joskus mummu kertoo.                                                     

Laulu

”Etäällä pohjanmaalla, hylätty järvi on..” [1] he laulavat ja mummun silmiin syttyy kaukainen katse. Mummukin laulaa mutta sanoin, joita he eivät ymmärrä.

Mummu ja pappa ovat tulleet kylään.

Mummu on jotenkin väsynyt, hiljaisempi ja tyttöä, heitä kaikkia huolestuttaa hieman. He pörräävät kuin kärpäslauma mummun ympärillä, hierovat hartioita, yrittävät saada hänen nauruansa taas helähtämään.

Tyttö ei ole enää lapsi, ei vielä aikuinenkaan ja hän ei tiedä miten huoleen pitäisi suhtautua, mitä mummun kaukaisesta katseesta ajatella.

He laulavat monta laulua ja mummu istuu, kuuntelee kauniit, sirot kädet ristissä ja iltavirren valo nousee, kirkastaa hetkeksi alkavan syksyn hämäryyden.

Illalla tyttö makaa valveilla ja kuuntelee tuulta, ei vielä tiedä, että tämä vierailu jää mummun viimeiseksi.

Tytön sormet lomittuvat yhteen ja huokaus nousee kuin näkymätön siipi pimeään, lentää suurempien käsien suojaan ja viimein yön peitto laajenee, kietoo tytön, mummun, heidät kaikki lempeään syliinsä ja antaa unen tuoda unohduksen ja muistot.

Rakas mummuni Anna Katarina Isokoski o.s. Aikio, ent. Valle, kuoli v.1995 lokakuussa.

Mummuni oli syntyjään saamelainen ja oppi suomen kielen kunnolla tultuaan evakkona sodan aikana Ylivieskan Raudaskylälle.

Mummu ja pappani Heikki Ilmari Isokoski vihittiin avioliittoon joulukuussa 1945. He saivat kuusi lasta: Irja, Veijo, Tapio, Elisa, Tarja ja Taina.

He elivät suurimman osan elämästään Pohjois-pohjanmaalla, Vihannissa. Kesät he viettivät usein Sevettijärvellä, mummun lapsuusmaisemissa.

Mummu koki joutuneensa piilottamaan taustansa ja saamelaisuutensa koko aikuiselämänsä ajan vallitsevan yleisen saamelaisiin kohdistuvan negatiivisen suhtautumisen vuoksi.

Vasta vanhempana, vähän ennen kuolemaansa mummu alkoi puhumaan saamenkieltä, uskaltautui taas pitämään kiinni syvällä sisimmässään kasvavista rakkaista juuristaan.

Mummu kertoi meille lapsenlapsille paljon elämästään, lapsuudestaan ja nuoruudestaan hyvinkin yksityiskohtaisesti ja elävästi. Tältä pohjalta olen kirjoittanut hänen elämästään otteita, välähdyksiä matkan varrelta.

Mummultani opin ennen kaikkea sitkeyden käsitteen ja sen että elämä kantaa monista vaikeistakin vaiheista huolimatta.

Mummua kuvailisin sosiaaliseksi erakoksi, joka ei pitänyt tekemisistään ja olemisestaan numeroa. Häneltä löytyi temperamenttiakin ja joskus mummu takertui vanhoihin asioihin muistellen tiettyjä sattumuksia moneen kertaan. Mummu oli hieman varautunut vieraiden ihmisten seurassa ja sisintään hän ei herkästi avannut kenellekään. Meille lapsenlapsille mummu oli lämmin, rakastava ja tärkeä ihminen. Mummulla oli taito löytää arkisista asioista huumoria ja sitä samaa huumorin lahjaa löydän monesti itsestänikin perintönä häneltä.

Mummun hersyvän naurun olen tallettanut sydämeeni elämän mittaisesti. Kiitos mummu rakkaudestasi.