Anita Salmi työskenteli aluetoimittajana maakuntalehdessä 30 vuotta. Pärjätäkseen uutiskilpailussa piti osata pitää puolensa. Työelämässä matkan varrelle osui myös kuumia aiheita. Työn ohessa Salmi opiskeli ensin maisteriksi ja sitten tohtoriksi.

”En koskaan ajatellut, että minusta tulisi toimittaja. Kuitenkin pienestä saakka olin väsännyt pieniä tarinoita ja tykännyt kirjoittaa. Toimittajan tehtävään tulin silti eräällä tavalla ”sattumalta” tai olisiko siinä ollut jonkinlainen polku, johdatus. Työskentelin Keskipohjanmaa-lehdessä aluetoimittajana vuodesta 1985 vuoteen 2015.

Olin koulutukseltani markkinointilinjan yo-merkonomi ja saanut mieheni siivellä töitä Wärtsilän Pietarsaaren tehtaiden konttorista, jossa melko pian sain aloittaa sisäisenä tiedottajana. Tein henkilöstölehteä ja laadin erilaisia tiedotteita.

Pidin kovasti uudesta tehtävästäni. Sitten tehdas pilkottiin osiin ja myytiin uusille omistajille. Minulle ei ollut enää työtä. Sain kuulla silloiselta esimieheltäni, että Keskipohjanmaa-lehdellä oli Pietarsaaressa aluetoimittajan paikka avoinna.

Hain sitä ja satuin pääsemään. Niin toimittajan urani alkoi maaliskuussa 1985. Tuossa vaiheessa perheessämme oli kaksi lasta, poika ja tyttö.

Työ sanomalehdessä oli täysin erilaista kuin henkilöstölehdessä. Esimieheni Jukka Pärssinen opetti minulle uutisten teon. Hän opasti minua myös järjestelmäkameran käytössä.

Työnjako oli sellainen, että esimies teki merkittävimmät jutut ja toinen toimittaja eli minä vähäpätöisemmät. Se oli alussa ymmärrettävää, kun minulla ei vielä ollut kokemusta. Omat ideani sain silti tehdä.

Kun esimies myöhemmin vaihtui, koin että tämä nappasi aamupalaverissa ideani. Kerran totesin harmistuneena: ”Täällä on ollut tapana, että aiheen esittäjä saa tehdä jutun, ellei välttämättä halua antaa sitä toiselle.” Esimies pyysi anteeksi ja jatkoimme entiseen malliin.

Tuohon aikaan pääsin myös kolumnirinkiin, ja tykkäsin kirjoittaa pakinoita. Ne toivat uutta mielekkyyttä toimenkuvaan. Vähän myöhemmin minut kutsuttiin pääkirjoitusrenkaaseen.

Muutaman vuoden kuluttua minusta tuli Keskipohjanmaan Pietarsaaren aluetoimituksen esimies. Avukseni tuli naistoimittaja Kokkolasta. Sen jälkeen kanssani työskenteli yksi naistoimittaja jonkin aikaa ja sittemmin miestoimittaja. Kaikki olivat hyviä ammattilaisia.

Säästöjen takia työvoimaa vähennettiin. Viimeiset vuodet ennen eläkettä työskentelin yksin Pietarsaaressa. Se oli joskus raskasta, ja ylitöitäkin kertyi.

 Työn ohessa maisteriksi ja tohtoriksi

Opiskelin lähes koko urani ajan työn ohella. Melko pian toimittajan työn alettuani, 1980-luvun lopulla, aloin opiskella avoimessa yliopistossa yhteiskunnallisia aineita, koska tunsin tietäväni kovin vähän työkentästäni.

Olin ollut toista vuotta toimittajana, kun mieheni kanssa erosimme ja jäin kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Silti jatkoin työn ohessa opintoja. Myöhemmin hain avointa väylää Jyväskylän yliopistoon, jossa suoritin yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon.

Maisterintutkinto antoi minulle uutta itseluottamusta ja luulen sen näkyneen myös työssäni. Päätin jatkaa opintoja, koska minulle oli kertynyt ylimääräisiä suorituksia. Vaihdoin yliopisto-opiskeluni Vaasaan, etäisyyden ja kulun helppouden takia. Siellä tein väitöskirjan aluetieteen alalta ja valmistuin tohtoriksi syyskuussa 2003. Lisää palkkaa en opinnoistani ja taidoistani huolimatta saanut, vaikka joskus sellaista ehdotin.

Minun aloittaessani Pietarsaaressa oli vain kaksi naistoimittajaa, muut miehiä. Tuntui, että sain infoissa tehdä niin sanotut tyhmät kysymykset, kun vaikkapa UPM:n tai muiden teollisuuslaitosten tuotantoprosessista piti osata kertoa jotain lukijoille. Kiitollisina miestoimittajatkin kirjoittivat lehtiöönsä vastaukset.

Eräs puoli työtäni oli kaksikielisyys: ilman ruotsintaitoa en olisi saanut toimittajan paikkaa.  Moni juttu myös olisi jäänyt kirjoittamatta, koska oli lukuisia suomea osaamattomia haastateltavia. Joskus infojen dokumentit saattoivat olla vain ruotsiksi, samoin tiedotustilaisuudet. Kielitaitoni karttui työssä ja 2000-luvun alussa suoritin opetusministeriössä ruotsin kielen suuren kielitodistuksen. Siitä olen hyvin ylpeä.

 Kovaa uutiskilpailua ja kuumia aiheita

Varsinkin alkuaikoina kilpailu uutisista oli kovaa, ja se näkyi tiedotustilaisuuksissa, vaikka niiden anti oli kaikille sama. Kerran eräs maaherra oli kaupungin vieraana. Aikataulu oli kiireinen ja toimittajien kysymyksille oli vain 15 minuuttia aikaa. Ruotsinkielisen Ylen miestoimittaja meni maaherran eteen mikrofoneineen ja alkoi kysellä. Hän aikoi varastaa koko show’n. Me muut toimittajat olimme hetken ällistyneitä. Sitten sanoin kuuluvasti: ”Anteeksi, mutta minullakin olisi kysymys”, ja esitin kysymykseni. Näin me muut saimme myös kysyä. Oli siis oltava sanavalmis ja mentävä väliin, jotta pärjäsi joillekin miestoimittajille. Kaikki eivät toki olleet yhtä röyhkeitä.

Joitain aihepiirejä seurasin vuosien ajan. Työhistoriaani mahtui kolme kuumaa aihetta. Niitä olivat pakolaiset, joita Pietarsaaren seudulle otettiin lähes ensimmäisenä Suomessa. Heitä myös autettiin tulemaan sinne. Näistä jutuista minulle soiteltiin toimitukseen, ja minua haukuttiin.

Naispappeus herätti niin ikään kiivaita tunteita. Näistäkin jutuista sain vihaisia soittoja, ja lehden lukijapalstalla käytiin kiivasta keskustelua.

Perhon susien salakaatojuttua seurasin prosessin ajan vuonna 2013 rikoksen toteamisesta tuomion saamiseen, ja siitäkin tuli lukijoilta haukkuja. Nyt aiheesta lähetettiin kommentteja sähköpostilla ja sain nimityksen ”susityttö”.

Fennovoiman ydinvoimalan rakennussuunnitelmia Pyhäjoelle, hankkeen alkuvaiheita ja luvituksia ehdin seurata jonkin aikaa. Ydinvoimasta sain johdon taholta kielteistä palautetta urani aikana ensimmäisen ja ainoan kerran.

Kerran tein pääkirjoituksen siitä, miten pienten kuntien energialaitoksille tulee aikanaan iso lasku Fennovoiman ydinvoimalasta ja sen jätehuollosta. Monet suuret yrityksethän olivat väistyneet hankkeesta. Päätoimittaja lähetti minulle sähköpostia ja kielsi minua käsittelemässä pääkirjoituksissa ydinvoimaa, koska ”kirjoitusten sisältö edustaa lehden linjaa”. Ymmärsin, että lehden linja oli hänen mukanaan muuttunut ydinvoimamyönteiseksi. Aiemmin artikkelit olivat olleet moniarvoisempia. Päätoimittaja Lassi Jaakkolan aikaan oli tehty pääkirjoituksia ydinvoiman puolesta ja vastaan. Niissä oli aina kirjoittajan signeeraus eli jokainen lukija tiesi, kenen näkemys se oli.

Tämä oli ainoa niin sanottu musta hetki toimittajaurallani. Koin, että aina tein pääkirjoitukset, kolumnit ja jutut asiapohjalta ja vankkaan taustatietoon pohjautuen. Nyt en niin saanut enää tehdä tämän aiheen osalta. Se oli henkilökohtainen tappio.

Urallani tapasin vuosien varrella lukuisia valtakunnantason poliitikkoja ja korkeita virkamiehiä ja tein etusivun juttuja. Monta kertaa meillä oli valtakunnantason uutisia, mutta pieni maakuntalehti ei päässyt samaan uutisvirtaan kuin etelän suuret mediat. Joskus meillä oli ollut joku iso uutinen parikin viikkoa ennen kuin se ylsi uutena ja ihmeellisenä asiana valtakunnan tasolle. Se oli toisaalta harmillista, toisaalta huvittavaa.

Tekniikka kehittyi ja juttujen sisältö muuttui

Aloittaessani toimittajana tein juttuni kirjoituskoneella, ja teksti lähetettiin Kokkolaan faksilla. Melko pian sain oman tietokoneen.

Valokuvauksen opin työssä. Kehitimme myös itse mustavalkofilmit ja laitoimme bussilla Kokkolaan, päätoimitukseen. Joskus 1990-luvulla saimme henkilökohtaiset PC:t ja vähän myöhemmin digitaalikamerat. Tämä helpotti työtä, sillä kuvat alettiin lähettää omalta koneelta Kokkolan toimitukseen. Vähitellen meille tuli läppärit eli liikkuvaa tekniikkaa. Lehdestä tuli värillinen digikuvauksen myötä.

Nettilehti alkoi ilmestyä 2000-luvun alussa. Siihen me toimittajat teimme uutispätkiä ja laitoimme valokuvia. Some-aika oli alkanut ennen kuin jäin eläkkeelle, mutta se ei paljoa vielä tuolloin näkynyt. Jonkin verran toimittajat laittoivat Facebookiin juttulinkkejään omille sivuilleen, ja Kokkolan toimituksesta niitä laitettiin lehden Facebook-sivuille keskitetysti. Somella ei silti ollut vielä samaa roolia kuin nyt.

Lehden sisältö muuttui ajan oloon, ja siihen tuli uutisten ohella omat sivut viihteelliselle aineistolle. Osin näiden erikoissivujen tarjonta muistuttaa viikkolehtiä esimerkiksi ruoka- ja sisustusohjeineen.

Erilaiset liitteet ovat tulleet aiempaa suuremmaksi osaksi juttutarjontaa. Niitä tehdään markkinointiosaston toiveesta, ja tavoitteena on ilmoitusten myyminen. Arvelisin, että lukijan on nykyisin entistä vaikeampi erottaa jutun ja tekstimainonnan rajaa, vaikka tekstimainontaa sisältävät kokonaisuudet mainitaan erikseen mainosliitteenä.

Vielä 1980-luvulla juttuja ei signeerattu, mutta melko pian ”allekirjoitukset” yhteystietoineen tulivat käyttöön. Se toi uutta mielekkyyttä toimenkuvaan. Toimittajan työ muuttui paljon teknisesti ja muutoinkin niiden 30 vuoden aikana, jolloin työskentelin toimittajana.

Sukupuolten väliset erot ovat yhä kuitenkin jonkinlainen jäänne. Lehdissä vaikuttaa olevan edelleen niin sanottuja kovia aiheita, joista juttuja usein kirjoittavat miehet ja pehmeitä, joista tekstejä laativat naiset. Aluetoimituksessa, sukupuolesta riippumatta, kirjoitimme kaikista teemoista, mutta sivusta huomasin, miten Kokkolan toimituksessa miehet tekivät usein teollisuus-, yritys- ja talousasiat ja naiset sosiaalisektorin ja muut niin sanotut pehmeämmät aiheet. Taloustoimittajana oli miehiä, samoin muissa erikoistehtävissä. Käsitykseni on, että tämän takia miesten palkat yleisesti ovat hieman korkeampia kuin naisilla, vaikka alalla vallitsee periaatteessa samapalkkaisuus.

Keskipohjanmaan päätoimittajaksi on minun toimiaikani jälkeen valittu kokenut naistoimittaja, mistä konsernin johto ansaitsee hatunnoston.”