Ne, jotka jäivät
En kirjoittanut näitä muistoja muistiin siksi, että olisin halunnut säilyttää ne.
Kirjoitin ne, koska ne eivät suostuneet katoamaan.
Kun aloin kirjoittaa niitä, päätin olla selittämättä ja tulkitsematta tapahtumia jälkikäteen. Kirjoitan sen, minkä näin siitä kohdasta, jossa silloin olin.
Loppu kuuluu lukijalle.
Tämäkin alkaa lapsuudesta.
Lapsuus Virossa
Synnyin vuonna 1976 Järva-Jaanissa, Keski-Virossa. Suurin osa lapsuudestani kului Pärnussa.
Naisten ranta
Kun olin kuusivuotias, asuimme vanhan puutalon yläkerrassa asunnossa numero kuusi. Luulin, että numero tuli minun iästäni.
Pärnun hiekkaranta oli kilometrejä pitkä. Se oli leikkikenttäni. Rakensin hiekkalinnoja ja opin uimaan jo ennen ensimmäistä koulupäivää.
Ranta oli jaettu kahteen osaan: sekarantaan ja naisten rantaan. Naisten rannalla naiset saivat olla yksin tai lastensa kanssa ja ottaa aurinkoa yläosattomissa. Rannat erotti toisistaan vain kyltti, jossa luki kahdella kielellä: naisten ranta.
Kyltti ei estänyt tirkistelijöitä. Pusikossa piileskeli niin pikkupoikia kuin aikuisiakin miehiä. Pojat olivat huonoimpia, koska he eivät osanneet olla hiljaa.
Olin ehkä seitsemänvuotias, kun olin naisten rannalla äitini kanssa. Lähellämme otti aurinkoa runsasmuotoinen rouva. Pusikosta alkoi kuulua tirskuntaa.
Rouva nousi ketterästi, nappasi vieressään olleen suuren lasipullon ja lähti juoksemaan pusikkoa kohti. Sieltä pinkaisi kaksi noin kaksitoistavuotiasta poikaa eri suuntiin.
Rouva valitsi toisen.
Pieni, hintelä poika juoksi pitkin rantaa. Perässä juoksi yläosaton nainen lasipullo päänsä yläpuolelle kohotettuna.
”Sinä senkin nulikka! Tule tänne niin minä näytän sinulle!”
Minä ja äitini seurasimme näytelmää hiljaa.
Viron lippu on punainen
Olin kuusi- tai seitsemänvuotias, kun saimme taidetunnilla tehtäväksi piirtää Viron lipun.
En tiennyt, miltä se näytti.
Koulua maalattiin. Pääoven edessä korkeilla tikkailla seisoi maalari, jonka tunsin. Hän oli ystävällinen meille lapsille ja nauroi paljon.
Kysyin häneltä, millainen Viron lippu oli.
”Sinimustavalkoinen”, hän vastasi heti.
Menin iloisena tunnille. En ollut kovin hyvä koulussa. Tuntui hyvältä tietää vastaus jo etukäteen.
Piirsin huolellisesti sinisen, mustan ja valkoisen lipun. Kun katsoin ympärilleni, huomasin kaikkien muiden lasten piirtävän punaista lippua, jossa oli keltaisia kuvioita.
Ajattelin heidän ymmärtäneen tehtävän väärin. Minähän olin kysynyt aikuiselta.
Seuraavana päivänä opettaja pysäytti minut käytävällä, tarttui käsivarteeni ja vei kansliaan. Piirustukseni oli pöydällä. Huoneessa oli paljon aikuisia.
Minulta kysyttiin yhä uudelleen, miksi olin piirtänyt sellaisen lipun.
Joku osoitti seinällä olevaa punaista lippua.
”Viron lippu on punainen.”
Yhtäkkiä tunnistin sen. Olin nähnyt sen aikaisemminkin. Ymmärsin piirtäneeni väärän lipun, mutta en sitä, miksi asia oli niin vakava. Olin tehnyt koulutehtäviä väärin ennenkin. Niistä sai huonon numeron ja seuraavalla kerralla yritettiin paremmin.
Kerroin, kuka oli sanonut lipun värit. Minut vietiin ulos näyttämään maalari.
Äitini kutsuttiin kouluun. Minulta kysyttiin monta kertaa:
”Muistatko nyt varmasti loppuelämäsi, millainen Viron lippu on?”
Lupasin muistaa. Olisin luvannut mitä tahansa, kunhan kaikki loppuisi eikä äitini joutuisi minun takiani vaikeuksiin.
Seuraavana aamuna menin kouluun ja etsin maalaria. Ajattelin, että hän ehkä naurahtaisi taas.
Muut maalarit olivat jo töissä. Kukaan ei nauranut.
Korkeimmat tikkaat olivat tyhjät.
En nähnyt sitä nauravaa miestä enää koskaan.
Nojatuoli ikkunan alla
Olin kymmenenvuotias ja nukuin olohuoneessa avattavassa nojatuolissa. Nojatuoli oli ikkunan alla. Talvella ikkunasta veti ja pakkasilma osui suoraan päähän.
Eräänä iltana äitini kertoi Abrahamista, joka oli valmis uhraamaan poikansa Iisakin Jumalan käskystä.
Sitten äiti sanoi:
”Minä uhraisin lapseni silmää räpäyttämättä, jos Jumala käskisi.”
Minulle oli selvää, kumpi hänen lapsistaan olisi ensimmäinen.
Ja ainoa.
Makasin pimeässä ja mietin, tulisiko käsky sinä yönä. Ajattelin, ehtisinkö juosta karkuun vai pitäisikö minun vain uskoa, että äiti oli oikeassa.
Koska äiti oli antanut minulle elämän, tuntui kohtuulliselta ajatella, että hän voisi myös ottaa sen pois, jos niin oli tarkoitettu.
Asuimme toisessa kerroksessa. Suunnittelin, miten pääsisin ikkunasta ulos. Mietin, kestäisikö vesiränni painoani.
En olisi uskaltanut rikkoa ikkunaa. Hyppäämällä olisin voinut satuttaa itseni.
Siitä äiti vasta olisikin suuttunut.
Yritin pysyä hereillä. Olin kuullut sanonnan, että joku nukkuu toinen silmä auki, ja mietin, miten se käytännössä tehdään.
Kissa tuli viereeni ja pyysi peiton alle lämpimään.
Lopulta ymmärsin, etten pystyisi valvomaan koko yötä.
Päätin, että se, mitä tapahtuu, tapahtuu.
Taivaansininen
Olin yksitoistavuotias, kun valehtelin lähiravintolassa olevani kaksitoista. Se oli työn alin ikäraja.
Olin pitkä ikäisekseni ja minut otettiin töihin. Olin valtavan ylpeä. Minulla oli oikea työ.
Aloitin tiskarin apuna. Astiat pestiin valtavissa lavuaareissa, joiden pohjaan en ylettynyt. Tiskihuone oli pieni, rasvainen ja kuuma.
Myöhemmin pääsin salin puolelle keräämään astioita ja pyyhkimään pöytiä. Se oli parempi työ. Sain liikkua ja ruokala oli valoisa.
Tein kahdeksan tuntia päivässä, kuusi päivää viikossa. Niin kuin muutkin.
Kesä näkyi ikkunoista. Minä haaveilin polkupyörästä. Olin valinnut mielessäni tietyn mallin: vaaleansinisen ja kiiltävän.
Näin itseni ajamassa sillä. Parasta oli ajatus siitä, että ostaisin sen omilla rahoillani.
Viimeisenä työpäivänä sain palkkani, kokonaisen nipun seteleitä. Olin laskenut väärin. Rahat eivät aivan riittäneet pyörään.
Menin kotiin ja sanoin äidille tarvitsevani vähän lisää.
Äiti sanoi:
”Anna sinun palkkasi, niin ostamme veljellesi moottoripyörän. Sinä saat polkupyörän myöhemmin.”
Viisi vuotta vanhemman veljeni moottoripyörä oli suuri, punainen ja kiiltävä. Pääsin muutaman kerran sen kyytiin. Tunsin olevani tärkeä, aivan kuin olisin itsekin ollut pieni osa sitä.
Muutaman kuukauden kuluttua sain polkupyöräni. Kesä oli jo vaihtumassa syksyksi.
Muistan viimeisen aurinkoisen päivän. Ajoin uudella pyörälläni varovasti. Pelkäsin kaatuvani ja mietin valmiiksi, miten ottaisin iskun vastaan polvellani ja kädelläni, ettei pyörä osuisi maahan eikä naarmuuntuisi.
Minulla oli se.
Taivaansininen ajopeli.
Suurin aarteeni.
Kaikki oli juuri niin kuin olin kuvitellut siellä kuumassa tiskihuoneessa.
Sovitaanko, ettei puhuta
Olin kolmetoistavuotias ja seurakuntamme ainoa tyttölapsi.
Minulla oli ensimmäinen poikaystävä. Hän oli minua vanhempi ja huomattavasti kokeneempi. Minä olin kokematon ja peloissani.
Yksi seurakuntaan kuuluvan perheen pojista oli yrittänyt raiskata minut. En ollut kertonut siitä aikuisille.
Kerroin poikaystävälleni.
Hän meni suoraan pojan kotiin. Siellä oli meneillään rukoushetki. Paikalla oli perhettä ja muita seurakunnan jäseniä.
Poikaystäväni riehui ja suihkutti pippurisumutetta pojan kasvoille.
Sen jälkeen tapauksesta tiesi koko seurakunta.
Äitini heitti minut ulos kotoa. Hän sanoi, ettei hänellä ollut enää tytärtä eikä hän halunnut nähdä minua koskaan enää.
Pian seisoin seurakunnan vanhimpien edessä kuuntelemassa, mitä minulle tehtäisiin.
Puhuttiin testeistä, erilaisista toimenpiteistä ja seurakunnasta erottamisesta. Minua syytettiin valehtelemisesta ja petturuudesta.
Viranomaisia ei haluttu mukaan. Se olisi tuonut seurakunnalle epätoivottua huomiota.
Ympärilläni oli aikuisia, jotka olivat huolissaan järjestyksestä.
Minä seisoin heidän keskellään ja ajattelin, ettei minun olisi pitänyt koskaan puhua.
Lopulta pastori katsoi minua ja sanoi:
”Sovitaanko nyt niin, että asia jää tähän eikä tästä enää koskaan puhuta kenellekään?”
Kaikki nyökkäsivät.
Asia oli sovittu.
Minä olen sinun isäntäsi
Vuonna 1991 Viro itsenäistyi uudelleen.
Olin viisitoistavuotias.
Rajat aukesivat ja Pärnuun alkoi tulla turisteja. Vähitellen ymmärsimme, että rajan takana kaikkea oli enemmän. Ihmiset puhuivat eri kieliä, pukeutuivat eri tavalla ja käyttäytyivät toisin.
Heillä oli rahaa.
Baareja ja palveluita ilmestyi kuin sieniä sateella. Kaikki oli turisteja ja heidän rahojaan varten.
Yhtenä jouluna istuin kahden ikätoverini kanssa lempibaarissamme. Joimme kuumaa punaviiniä. Baari oli pieni ja kodikas. Siellä oli puinen sisustus ja hiljainen musiikki.
Sitten sisään tuli seurue: yksi keski-ikäinen nainen ja kolme samanikäistä miestä. He puhuivat kovaa ja tilasivat pöydän täyteen juomia.
Me joimme lasimme loppuun ja päätimme lähteä.
Kun kävelin seurueen pöydän ohi, yksi miehistä tarttui minuun ja veti minut syliinsä. Osuin pöytään ja juomia läikkyi.
Jähmetyin.
Ajattelin ensimmäiseksi, että minut pakotetaan maksamaan kaatuneet juomat. Minulla ei ollut rahaa.
Sitten mieleeni tuli, että joutuisin korvaamaan ne jollain muulla tavalla.
Mies alkoi kopeloida minua. Inho muuttui vihaksi ja riuhtaisin itseni irti.
Hän tarttui ranteeseeni. Hänen katseensa oli liian varma.
”Minä olen sinun isäntäsi, pikkuhuora”, hän sanoi.
Koko pöytä nauroi.
Yksi nauru kuului muiden yli.
Nostin katseeni.
Se tuli seurueen naiselta.
Suomi
Saavuin Suomeen ensimmäisen kerran viisitoistavuotiaana äitini ja isoveljeni kanssa. Tulimme inkerinsuomalaisten paluumuuttojärjestelyn kautta.
Parakki
Ensimmäinen majoituspaikkamme oli parakki. Huoneet oli erotettu toisistaan vanerilevyillä, ja wc-koppeja ja suihkuja oli pitkä rivi vierekkäin.
Samassa rakennuksessa asui sekä maahanmuuttajia että suomalaisia, joilla ei ollut muuta kotia.
Suihkusta tuli lämmintä vettä.
Sitä sai niin paljon kuin halusi.
Kauppojen hyllyt olivat täynnä erilaista tavaraa. Kaikki oli siistiä. Uusi maa tuntui vauraalta tavalla, jota en ollut aikaisemmin nähnyt.
Sosiaalitoimi luokitteli perheemme vähävaraiseksi. Jouluksi saimme kokonaisen joulukinkun.
Se tuntui käsittämättömän suurelta lahjalta.
En ymmärtänyt, miksi vieras valtio teki hyväksemme niin paljon.
Takaisin Viroon
Myöhemmin menimme veljeni kanssa käymään Virossa.
Matkan piti olla vain käynti.
Minä jäin.
Välini äitiin olivat niin tulehtuneet, etten palannut hänen luokseen Suomeen. Olin alaikäinen, ilman vanhempia ja ilman pysyvää kotia. Piilouduin viranomaisilta.
Tapasin äitini uudelleen, kun olin jo raskaana.
Hän antoi minulle rahaa aborttiin. Raskaus oli kuitenkin jo niin pitkällä, ettei aborttia enää voitu tehdä.
Sovimme, että lähtisin hänen kanssaan Suomeen.
Juuri ennen matkaa äiti suuttui minulle jostakin ja jätti minut Viroon.
Kuukausia myöhemmin hän ilmoitti, että saisin tulla.
Olin silloin jo viimeisilläni raskaana.
Saavuttuani Suomeen hän päästi minut asumaan yksiöönsä.
Hän synnyttää tänään
”Hän synnyttää tänään. Hän näki siitä unta”, äitini sanoi, kun saavuimme sairaalaan.
Laskettuun aikaan oli vielä kaksi viikkoa.
Olin seitsemäntoistavuotias enkä osannut suomea. Mukanani olivat äitini ja hänen ystävänsä seurakunnasta. Ystävä oli suomalainen ja tottunut kommunikoimaan äitini kanssa kielimuurista huolimatta.
Sairaalassa tapahtui heti paljon. Minulta mitattiin verenpaine. Otettiin kokeita. Kuunneltiin lapsen sydäntä. Tutkittiin vatsaa.
Minä istuin ja hymyilin.
En ollut käynyt synnytysvalmennuksessa. En tiennyt, miltä synnytyksen piti tuntua tai mitä sairaalassa tavallisesti tehtiin. Oletin, että kaikki kuului asiaan.
Lopulta lääkäri kysyi, mistä olimme päätelleet synnytyksen alkaneen.
Äitini vastasi tulkin kautta.
Olin nähnyt edellisenä yönä unen, jossa synnytin. Äiti oli päätellyt, että Jumala oli lähettänyt merkin. Lapsen oli tarkoitus syntyä sinä päivänä.
Lääkärit katsoivat toisiaan.
Lopulta synnytys päätettiin käynnistää puhkaisemalla kalvot.
Sain ilokaasua. Koska kukaan ei ottanut maskia pois, luulin, että sitä piti hengittää koko ajan.
Hengitin.
Hengitin lisää.
Kunnes olin lähes tajuton.
Jossain vaiheessa yksi lääkäreistä huomasi, miksi olin valahtanut veltoksi, ja otti maskin kasvoiltani.
En ymmärtänyt, milloin piti ponnistaa ja milloin ei. Niinpä ponnistin koko ajan, niin kovaa kuin jaksoin.
Muutaman tunnin kuluttua lapsi syntyi.
Samalla jokin repesi sisälläni. Verta lensi lääkärin päälle, takaseinään ja kattoon asti.
Yhtäkkiä henkilökunnalle tuli kiire.
Oikea kiire.
Kasvoilleni asetettiin jälleen ilokaasumaski. Sitten kaikki pimeni.
Kun heräsin, lapsi makasi rinnallani. Olin niin tokkurassa, etten ymmärtänyt, mitä ympärilläni tapahtui. Minua kuljetettiin sängyllä pitkin käytäviä.
Ajattelin vain yhtä asiaa:
Pidä kiinni lapsesta.
Jos menetät tajuntasi, lapsi putoaa.
Niinpä pysyin hereillä.
Lapsi todettiin täysin terveeksi.
Ja hän syntyi juuri sinä päivänä, kuten äitini oli sanonut.
Punainen samettisohva
Asuin vastasyntyneen kanssa aluksi äitini yksiössä. Pian saimme oman kaksion samasta talosta.
Asunto oli kuulunut edesmenneelle vanhalle rouvalle ja vuokrattiin meille kalusteineen. Olohuoneessa oli tummanpunainen samettisohva. Keittiössä oli kaikki valmiina. Meillä oli oma suihku.
Äitini asui samassa talossa ja opetti minua hoitamaan lasta. Usein tilanne oli enemmänkin niin, että hän hoiti ja minä autoin.
Lapsen iho oli hyvin kuiva ja kutiseva. Äidilleni jokailtainen kylvetys oli lähes pyhä rituaali. Neuvolassa minua taas kehotettiin painokkaasti olemaan kylvettämättä kuivaihoista lasta joka päivä.
Yritin toimia oikein kahden erilaisen ohjeen välissä.
Elämä keskittyi lapseen. Kun kannoin ruokakasseja kotiin, ajattelin usein, että elämälläni oli nyt tarkoitus ja suunta.
Olin turvassa.
Yksi kieli
Neuvolassa eräs hoitaja sanoi, että lapsi piti kasvattaa yksikieliseksi. Muuten hänelle voisi myöhemmin tulla ongelmia koulussa.
Kotona minun pitäisi puhua hänelle vain suomea.
Pelkäsin lasteni koulumenestyksen puolesta niin paljon, että noudatin neuvoa. En opettanut heille viroa enkä venäjää.
Samalla opettelin itse suomea.
Suomesta tuli työni kieli.
Sitten siitä tuli kotini kieli.
Missä patterit ovat?
Opiskelin suomea alkeis- ja jatkokurssilla yhteensä noin neljä kuukautta. Sen jälkeen pääsin työharjoitteluun Tarjoustaloon.
Osasin jo jonkin verran suomea. En kuitenkaan tiennyt, mitä kaikkea en vielä tiennyt.
Eräänä päivänä asiakas kysyi:
”Missä patterit ovat?”
En tiennyt, mitä patteri tarkoitti.
Pyysin asiakasta odottamaan ja juoksin etsimään työkaverin. Toistin hänelle asiakkaan käyttämän sanan.
”Patterit.”
Työkaveri tuli näyttämään, missä ne olivat.
Asiakas sai patterinsa.
Minä sain uuden sanan.
Kieli ei tullut yhtenä kokonaisuutena. Se tuli yksi sana kerrallaan. Sanoina, joita tarvitsin juuri sillä hetkellä.
Kun ihmeellisestä tuli tavallista
Aluksi lämmin vesi tuntui ylellisyydeltä. Täydet kaupan hyllyt herättivät ihmetystä. Kokonainen joulukinkku tuntui niin suurelta lahjalta, etten ymmärtänyt, miksi se annettiin meille.
Vähitellen lakkasin ihmettelemästä.
Lämpimän veden kuului tulla hanasta. Kaupan hyllyjen kuului olla täynnä. Yhteiskunnan apu ei tuntunut enää lahjalta vaan oikeudelta.
Jos en saanut jotakin, saatoin ajatella, että minua kohdeltiin väärin.
En huomannut, missä vaiheessa muutos tapahtui.
Ei näitä rahoja osaa käyttää
Kun Virossa itsenäistymisen jälkeen rupla vaihtui kruunuun, istuin baarissa kahvilla.
Edelläni oleva mies maksoi juomansa uusilla rahoilla. Hän pyöritteli seteleitä ja kolikoita käsissään ja sanoi:
”Ei näitä kruunuja osaa käyttää.”
Seuraava asiakas sanoi melkein täsmälleen saman asian.
Myöhemmin Suomessa markat vaihtuivat euroiksi.
Seisoin Euromarketin kassajonossa. Edelläni oleva nainen kaivoi lompakostaan uusia rahoja, katseli niitä ja sanoi:
”Ei näitä rahoja osaa käyttää.”
Tunne oli kuin déjà-vu.
Nainen puhui euroista.
Minä kuulin Viron kruunut.
Kieli, jota ei saanut kuulua
Jossain vaiheessa maahanmuuttajista alettiin puhua tavalla, joka sai minut varomaan omaa virolaisuuttani.
Kun liikuin julkisilla paikoilla virolaisen ystäväni kanssa, vaihdoimme kesken lauseen virosta suomeen. Emme halunneet, että meidät tunnistetaan virolaisiksi.
Koska suomi oli jo työ- ja kotikieleni, vaihtaminen oli helppoa.
Tarkkailin aksenttiani ja yritin piilottaa sen.
Virolaisuudesta oli tullut asia, jota ei kannattanut näyttää.
Milloin lakkasin olemasta virolainen?
Kävin Virossa pari kertaa vuodessa. Vein usein suomalaisia ystäviäni Pärnuun, koska se oli helppoa ja hauskaa meille kaikille.
Kerran istuimme ravintolassa. Ystäväni tilasivat suomeksi, ja minä käänsin heidän tilauksensa tarjoilijalle viroksi.
Tarjoilija kuunteli minua ja kysyi ihmeissään:
”Miten sinä osaat viroa noin hyvin?”
Kysymys pysäytti minut.
Milloin olin lakannut olemasta virolainen?
Toisella matkalla eräs asiakaspalvelija kuunteli puhettani ja sanoi, että minulla oli suomalainen aksentti.
Sitten hän nimitti minua poroksi. Sillä sanalla virolaiset nimittelivät suomalaisia.
Suomessa olin pyrkimyksistäni huolimatta aina virolainen.
Virossa minusta oli tullut suomalainen.
Poliisiura sai jäädä
Lahti oli ensimmäinen asuinpaikkani Suomessa. Sen jälkeen asuin Kirkkonummella, Järvelässä, Hyvinkäällä, Riihimäellä, Klaukkalassa ja Espoossa.
Ensimmäinen varsinainen työpaikkani Suomessa oli puhelinliittymien ja matkapuhelinten myyjänä. Ala oli hektinen, aggressiivinen ja vahvasti miesvaltainen. Huomasin kuitenkin, että naiseudesta oli minulle jopa hyötyä: erotuin joukosta ja pärjäsin erittäin hyvin myyntikilpailuissa ja erilaisilla myyntilistoilla.
Haaveilin tuolloin poliisin urasta. Poliisikoulutukseen hakeutuminen edellytti Suomen kansalaisuutta ja muitakin ominaisuuksia, joita lähdin määrätietoisesti tavoittelemaan. Kansalaisuushakemukseni oli vireillä, harjoittelin ahkerasti itsepuolustuslajeja ja kellotin uintisuorituksiani. En ollut täysin varma, olisinko läpäissyt psykologiset testit, sillä tiesin kantavani mukanani omanlaistani menneisyyden pakettia.
Suomen kansalaisuuden saaminen kesti kuitenkin viisi vuotta. Siinä vaiheessa olin jo myyntikilpailujen ja -listojen kärjessä ja ansaitsin enemmän kuin kokenut poliisi. Yksinhuoltajaäitinä kynnys pudottaa perheen elintasoa oli liian korkea, joten poliisiura sai jäädä.
Myöhemmin kouluttauduin markkinointiviestinnän asiantuntijaksi. Työurani laajeni myynnistä markkinointiin, viestintään, liiketoiminnan kehittämiseen ja digitaalisiin palveluihin. Myynti on kuitenkin ollut vahvasti mukana lähes kaikessa, mitä olen tehnyt.
Olen työskennellyt myös merkittävissä johtotehtävissä ja vastannut enimmillään noin 60 työntekijän työstä. Riihimäellä asuessani rakensin naisten johtamien pienyritysten verkoston, jossa markkinoimme yhdessä, jaoimme kustannuksia ja autoimme toinen toisiamme kasvamaan.
Työurani viimeisessä vaiheessa Suomessa rakensin siltaa ammatillisen koulutuksen ja työelämän välille. Tein yhteistyötä useiden ammattioppilaitosten kanssa ja kehitin mallin, jossa asiakasprojektissa työskentelevä yrityksemme ammattilainen ryhtyi opiskelijan työpaikkaohjaajaksi ja sitoutui tämän kouluttamiseen. Pyrin varmistamaan, että sekä opiskelijalla että ohjaajalla oli todellinen motivaatio saavuttaa paras mahdollinen lopputulos. Ennen tehtävästä lähtemistäni ehdin järjestää 42 opiskelijalle asianmukaisen työpaikkaohjauksen ja samalla paremmat valmiudet työelämään.
Kahteen matkalaukkuun
Vähitellen elämä maanantaista perjantaihin ja jatkuva seuraavan loman odottaminen alkoivat näyttää mielessäni toisenlaisilta. Aloin miettiä, halusinko käyttää loppuelämäni samalla tavalla.
Lapseni olivat jo aikuisia ja elivät omaa elämäänsä. Tarve pysyä tietyssä paikassa alkoi tuntua yhä vähäpätöisemmältä. Niinpä teimme mieheni kanssa päätöksen alkaa elää omilla ehdoillamme. Myimme kaiken omaisuutemme ja muutimme vuonna 2023 Thaimaahan, Koh Samuille. Mukana oli vain muutama matkalaukku ja brittiläinen lyhytkarvakissamme.
Työskentelen tällä hetkellä freelancerina ja valmistelen oman yrityksen perustamista. Yrityksen tarkoituksena on kehittää digitaalisia ohjelmistoja, palveluja ja integraatioita.
Minulla ei ole toistaiseksi suunnitelmia asettua pysyvästi minnekään. Aion vaihtaa asuinpaikkaani vielä monta kertaa. Mieheni ja kissamme kulkevat mukana. Muu elämäni mahtuu tällä hetkellä suunnilleen kahteen matkalaukkuun. Vuokrasopimuksen lisäksi mikään ei sido meitä nykyiseen paikkaamme.
Seikkailu on vasta alussa.
Mistä olet kotoisin?
Asun nykyään Thaimaassa.
Täällä kysymys ”Mistä olet kotoisin?” tulee vastaan melkein päivittäin. Se on usein ensimmäinen kysymys tervehdyksen jälkeen.
Vastaan yleensä olevani Suomesta. Se on yksinkertaisin vastaus. Minulla on Suomen passi ja olen pitänyt itseäni lähes koko aikuisikäni suomalaisena.
Jos keskustelulle on enemmän aikaa, kerron syntyneeni Virossa ja eläneeni aikuisuuteni Suomessa.
Näin kaukana kummastakin maasta erolla ei ole suurta merkitystä. Kysyjä haluaa lähinnä sijoittaa minut maailmankartalle johonkin, suurin piirtein oikeaan suuntaan.
Kysymys on alkanut hämmentää minua vasta nyt.
”Mistä olet kotoisin?” tuntuu tarkoittavan, että jossain olisi koti, johon palata. Lapseni ovat aikuisia ja elävät omaa elämäänsä. Yhteys heihin ei enää riipu siitä, missä maassa asun.
Minulle asuinmaan vaihtaminen oli vaikeinta ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen tiesin, että elämän voi rakentaa uudelleen jossain muuallakin. Se ei silti vastannut siihen, missä koti on.
Varsinaisen kotimaani jätän lukijan päätettäväksi. Minun ei tarvitse vastata siihen enää.
Muistot, jotka jäivät
Ajatus muistojen kirjoittamisesta kulki mukanani noin kaksikymmentäviisi vuotta.
Tiesin, että lapsuuteni maailma poikkesi suomalaisten ikätovereideni maailmasta, vaikka Suomen ja Viron välillä oli vain noin kahdeksankymmentä kilometriä.
Yritin aloittaa monta kertaa. En halunnut kirjoittaa traumakertomusta, joten ajattelin kertovani tapahtumat huumorin kautta. Kaikki muistot eivät kuitenkaan suostuneet muuttumaan hauskoiksi.
Ensimmäinen kirjoittamani muisto oli Nojatuoli ikkunan alla.
Seuraava oli Pesutupa.
Ajattelin, että pahimmat piti kirjoittaa ensin.
Saatoin vain asettua tapahtuman paikalle kuin kameramies ja kirjoittaa sen, minkä näin siitä kohdasta, jossa silloin olin.
Notes From a Life -projektissa kerron muistoja viroksi, suomeksi, englanniksi ja venäjäksi.
Ne eivät ole mukana siksi, että ne olisivat elämäni tärkeimmät tapahtumat.
Ne ovat ne, jotka jäivät.
Tarinoita ei muisteta siksi, että ne olisivat tärkeitä.
Niistä tulee tärkeitä, koska ne muistetaan.
