Kuvassa, joka on otettu joskus 1930-luvun puolessavälissä, on kaksi naista ja tyttö. Vanhemmalla naisella on huivi päässään, nuorempi on paljain päin ja hänellä on hameensa suojana ruudullinen esiliina. Naisten edessä seisoo pieni vaaleatukkainen tyttö ujosti hymyillen.

Vaikka kuva on mustavalkoinen, voin melkein nähdä taustalla kasvavien sireenien violetit kukinnot. Nähdäkö? Niin – mutta vain mielessäni, sillä olen nähnyt kuvan vain kerran, lapsena, kauan sitten. Mutta minä tiedän, keitä kuvassa on, minä tunnen heidät. Tunnen – ja en tunne. Vanhinta naista kutsutaan Tättäksi ja sitten siinä ovat Ester-äitini ja isosiskoni Anneli.

Tättä

Oli hänellä nimikin: Amanda Wilhelmiina Lehtonen. En ole kuitenkaan koskaan kuullut kenenkään mainitsevan tuota nimeä. Hän oli vain Tättä, ja nimeäkin tärkeämpi on tieto, että hän oli Annelin rakkain ja tärkein ihminen. 

Kun Annelin ja äiti-Esterin mielipiteet erosivat toisistaan, kun äiti-Ester oli Annelin mielestä inhottava ja ankara, Tättän luo voi mennä lohdutettavaksi. Tättä ymmärsi, ja niin Tättä ja Anneli suorastaan liittoutuivat keskenään arkirutiineja pyörittävää äiti-Esteriä vastaan.

Eihän se toki niin ollut, etteivätkö he molemmat olisi rakastaneet äiti-Esteriä, mutta tämä nyt vain oli toisinaan kummallisen ymmärtämätön. Tättä ymmärsi, että Molla-Maija oli ruokittava ennen puiden hakua ja, että lattian lakaiseminen voi hyvin odottaa siksi, kunnes käpylehmät oli saatu aitaukseen. Lehmäthän olisivat voineet karata! Lattia taas pysyi paikallaan ja olipahan enemmän roskia, jos lakaisua vähän viivytteli.

Minä en muista Tättää, mutta Anneli on kertonut, että minäkin olin löytänyt turvan hänen sylistään silloin, kun maailma oli minulle vielä utuisen hämyinen. Anneli on kertonut, miten vieras nainen oli ottanut minut syliinsä, jossa olin ollut tyytyväinen, kunnes vauvansilmiini ilmestyivät Tättän kasvot ja kehoni tajusi petoksen. Minulta oli purkautunut paniikkiparku, joka hiljeni vasta Tättän sylissä.

Kun jo vähän ymmärsin asioita, tajusin että Tättää ja Annelia ympäröi hellyyden verkko, jota ulkopuolinen ei voinut rikkoa. Ja sitten kun ymmärsin vielä enemmän ja kuuntelin Annelin puhuvan Tättästä, aavistin hänen ikävänsä Tättän jätettyä hänet ja äiti-Esterin ja kaiken mitä tämä maa on. Olin kateellinen; minäkin olisin halunnut muistoja Tättästä. Minäkin olisin halunnut olla Tättän tyttö.

Tättä. Hänkin oli joskus ollut pieni, kasvanut ja lähtenyt kotitorpasta palvelukseen kuten siihen aikaan köyhien lasten piti. Haluaisin kuitenkin todella tietää, miksi ja miten hän, Varsinais-Suomessa syntynyt havahtui eräänä päivänä olevansa pietarilaisessa keittiössä. Mikä syy sai hänet matkustamaan maan länsiosasta itään? Mistä löytyi rohkeus jättää kaikki tuttu taakseen? 

Työtä hän osasi tehdä, ruokaa laittaa ja oli ripeä liikkeissään, joten olisi hänen luullut löytävän työtä syntymäseutunsakin läheisyydestä. Mutta ei, siellä hän nyt vain oli, venäläisen ratsumestarin suuressa keittiössä, jossa kupariastiat kiilsivät ja hopea hohti. Ihmiset puhuivat outoja sanoja, nauroivat enemmän kuin mihin hän oli tottunut, tekivät asioita eri tavalla kuin mitä kotona tehtiin. Pietarin komeus oli häikäisevä. Sen rakennukset ja sillat ja leveät esplanadit lumosivat pienistä oloista tulleen nuoren naisen.

Hienossa keittiössä työt luistivat, henkilökuntaa riitti ja uusien asioiden oppiminen oli jännittävää. Eikä aikaakaan, kun työtavat tulivat tutuiksi, oudot sanat saivat merkityksen. Myös saleissa puhuttu ranska ja ruotsi herättivät uteliaisuutta, ja eräänä päivänä Tättä huomasi jotenkin ymmärtävänsä senkin, mitä herrasväki puhui.

Kiiltäviksi harjattujen hevosten vetämissä vaunuissa kauniit naiset turkispuuhkineen ja laajoine samettipukuineen tai ratsukoittensa selässä suoraselkäiset, koristeellisissa univormuissaan ratsastavat tummasilmäiset kasakat muuttuivat osaksi arkipäivää. Ja kuitenkin: mikä rikkaus katseltavaksi! Mikä alituinen liike ja hälinä!

Vaan ehkäpä siinä oli jotakin liikaa. Kun Tättä oli elänyt Pietarissa kymmenisen vuotta, sen loisto ei enää tuntunutkaan niin hohdokkaalta. Hänelle tuli koti-ikävä, ikävä yksinkertaisia asioita, hiljaisuutta. Oli lähdettävä pois, oli palattava Turkuun.

Saattoihan toki olla, ettei paluun syynä ollutkaan koti-ikävä vaan velvollisuudentunto. Ehkäpä hänen vanhempansa tarvitsivat apua tai – olisikohan paluun syynä ollut ”särkynyt sydän”? Täysin mahdollistahan on, että hän olisi rakastunut komeaan kasakkaan ja tullut hyljätyksi. Tai olisikohan hän kenties lähtenyt pakoon asioita, joihin hänellä ei ollut rohkeutta tarttua? Joka tapauksessa hän jätti Pietarin ja palasi takaisin nuhjuiseen Turkuun, syntymämaisemiinsa.  

Eikä aikaakaan, kun Tättä jo huomasi olevansa kahden lapsen, Oskarin ja Tildan äiti, tai oikeastaan äitipuoli ja aviossa leskimies Eljas Lehtosen kanssa. Myöhemmin perheeseen tuli vielä kolmaskin lapsi, Ester. Esterkään ei tullut vastasyntyneenä vauvana, vaan jo vähän vanhempana. Tättä osoitti, ettei lasta tarvitse synnyttää itse voidakseen rakastaa sitä. Tättällä oli lämmin sydän, johon mahtuivat kaikki kolme lasta. Ester taisi kuitenkin olla se rakkain – niinhän kuopukset usein ovat.

Tättä ja Eljas hankkivat elantonsa viljelemällä Perniön Pohjankylässä sijaitsevaa Nummila -nimistä torppaa ja tekemällä kontrahtitöitä torpan omistajataloon. Torppa oli pieni, tupa ja keittiö ja torpan ympärillä nuoria vaahteroita. Olipa muutama omena- ja luumupuukin, jonka violetinväriset hedelmät maistuivat makealle ja kallionkolosssa lähellä maakellaria levittäytyi pähkinäpensas. Nummilassa oli muutama lehmä ja hevonen ja kanojakin. Kananmunia ei toki käytetty omassa taloudessa. Salon torilla niistä tuli muutama pennonen kuten myös metsästä kerätyistä marjoista.

Ero ratsumestarin palatsin ja pikkuisen torpan välillä oli valtava. Valkoiset ikkunaverhot ja ikkunalaudoilla punaisina kukkivat annansilmät olivat vaatimattomia Pietarin koreuteen verrattuna.

Muistelikohan Tättä Pietaria kyykkiessään likaisin vaattein saviliejuisella perunapellolla? Kaduttikohan häntä tekemänsä valinta? Olisikohan hän kukaties halunnut palata takaisin pietarilaiseen elämään? Sitä en tiedä.

Valinta oli kuitenkin tehty, paluuta ei ollut. Nyt elämän täyttivät Eljas ja lapset. Eljas oli tarkka, ehkä ankarakin, mutta ei ilkeä. Ja lapsiahan Tättä rakasti ja he myös häntä. Kun Eljaksen lapset jo olivat maailmalla, ainakin Oskarilla oli tapana pistäytyä usein vanhempiensa ja Esterin iloksi kotona tuoden joskus jopa appelsiineja maistiaisiksi. Oskari kuitenkin kuoli melko nuorena keuhkotautiin.

Ja sitten aikanaan tuli sekin päivä, kun Esterkin jätti Nummilan torpan. Tättä ja Eljas vanhenivat. Tättää tuntuvasti vanhemman Eljaksen kuoltua Tättää uhkasi häätö. Torpan omistajatalo tarvitsi työntekijää eikä vanhenevasta Tättästä ollut enää työntekijäksi. Uudelle työntekijälle tarvittiin asunto eli juuri Nummilan torppa, Tättän koti.

Olihan kunnassa talo, jossa vanhat, orpolapset ja vammaiset voivat saada katon päänsä päälle. Oli vaivaistalo, joten eihän Tättää toki taivasalle olisi ajettu! Vaivaistalo. sillä sanalla oli karkea kaiku. Sielläkö Tättä joutuisi viettämään elämänsä viimeiset vuodet?

Ester, Tättän kasvateista nuorimmainen, ymmärsi mistä oli kysymys. Tättä oli antanut hänelle kodin, jota hänellä lapsena ei ollut ollut. Nyt oli hänen vuoronsa: velka oli maksettava. Ja niin Ester palasi Turusta, jossa oli Parkerin tehtailla kutojana, Nummilan torppaan ja teki omistajatalon vaatimat työpäivät. Aikanaan Ester toi miehensäkin, naapurin Akselin Nummilaan ja sinne syntyi myös kuvan vaaleatukkainen ujosti hymyilevä tyttö.

Saattoipa olla, että Ester toisinaan äksyili Tättälle, ollen katkera siitä, että oli joutunut palamaan takaisin kotiseudulleen. Mutta Nummila oli Tättän koti – ei vaivaistalo. Ja olihan Tättällä vanhuudenpäiviensä ilona touhukas Anneli, oma pikkuinen Anneli, joka rakasti Tättää enemmän kuin mitään muuta maailmassa.