Äitini, sotaleski Maire Alitalo

Maire Alitalo (myöhemmin Maire/äiti) syntyi vuonna 1908 Hausjärvellä. Isä Villehard, ”Vilhartti”Aalto oli maanviljelijä ja taitava käsistään monella tapaa. Äiti Hilma Aalto oli hämäläiseksi vilkas, sosiaalinen ja osaava sekä ahkera emäntä. Vilhartin perhe muutti usein ja koulut ja opettajat vaihtuivat. Isä oli käynyt kolmivuotisen sotapalveluksen ja marssinut Euroopan halki, muistan hänen juttujaan ja lauleluaan retkiltään. Hilmamamma oli käynyt ompeluopissa peräti Helsingissä eli molemmat olivat nähneet maailmaa kotikylän, Kurun ulkopuolella ennen häitä. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, Ensio, Vieno ja nuorimpana Maire. Muodostui tasapainoinen hämäläisperhe.

Mamma ja pappa osasivat kiertokoulun opeilla lukea ja kirjoittaa hyvin. Kaikki kolme lasta pitivät kansakoulun käynnistä, äidilläni oli lämpimiä muistoja opettajistaaan. Ongelmaksi lapsuudessa tuli, että perhe muutti usein asuinpaikkaa. Vilharttipappa oli kova remontoimaan, hän osti vähän huonokuntoisen talon, teki siellä hyvän peruskorjauksen ja myi tuloksen. Aina ei tullut paljon voittoa, sillä pappa teki hyvää työtä eikä niihin aikoihin osannut kiltteyttään kovin korkeita hintoja vaatia. Muuttomatkat eivät olleet pitkiä, perhe tutustui pääasiassa Etelä-Hämeen ja Uudenmaan pitäjiin. Vilhartti oli rehellinen ja raitis, ei ollut kysymys hänen taitamattomuudestaan, pikemminkin hyväntahtoisuudesta kaupanteossa. Hilma oppi loistavaksi pakkaajaksi. Hän opetti muuttamisen taidon, tarpeellisen minulle, kun perheeni vaihtoi asuinpaikkaa noin kymmenen kertaa. Äitini Maire laski vanhempiensa muuttokerroiksi noin 21. Hän sanoi minun tulleen pappaan tässä suhteessa. Hän totesi, ettei lähde ikinä kodistaan, kun saa oman. Näin kävi.

Vilhartin perhe asui Hausjärven Ryttylässä kaiketi kolmessa eri talossa Suomen raskaana aikana kansalaissotaa lähestyttäessä ja sen loppumainingeissa. Veijo Meren koti oli äidin perheen lähellä, ja äiti tunsi lapsena ja varhaisnuoruudessa hyvin Meren perheen. Kirjailija on kirjoittanut kansalaissodan ajoista mielenkiintoisia kuvauksia Ryttylän ja Riihimäen seudun tapahtumista. Niistä löytyy juttuja Vilhartista, kun hän istuu kotitalon portailla ja joutuu siitä viedyksi Riihimäen kasarmille punaisten vangiksi. Kirjasta saa käsityksen, ettei pappa ollut valkoisten eikä punaisten puolella, vaan joutui sivullisena kasarmin vankilaan. Aika pian Riihimäen punaiset jäivät alakynteen, kasarmi tyhjennettiin, ja pappa pääsi kotiin. Äiti ja Hilmamamma olivat innokkaita lottajärjestön jäseniä. Äiti muisteli vanhana, että hän kävi erilaisia kursseja, sairaanhoitoa, ensiapua, jopa ammuntaa ja ihaili suojeluskuntalaisia. Heitä kuului sukuun.

Äidillä oli jo tyttönä taiteellisia taipumuksia. Hän ja mamma lauloivat hyvin. Maire lausui ja näytteli, myös mamma oli mukana harrastajateattereissa. Äiti muisti aina kertoa meille lapsilleen, kuinka Hilma paini Sirkus Sariolassa maailman vahvimman naisen kanssa. He asuivat silloin Keravalla ja elanto oli niukkaa, tarvittiin lisätuloja.

Maire oli hyvä piirtäjä. Siskoni ja minä löysimme leikkiessämme kodin vintiltä aika ison puulaatikon, joka oli täynnä äidin piirroksia ja vesivärimaalauksia vuosilta 1919 – 1921. Kaikki ovat edelleen todella hyviä, sillä säilytyspaikka oli ollut sopiva. Laadullisesti työt ovat erinomaisia 11 – 13 vuotiaan sen ajan kansakoulua käyneen tytön tekemiksi. Äidin syntymän 100 vuotispäivän kunniaksi siskoni ja minä järjestimme Ryttylän kodissa, Vähä-Tuomistossa sukujuhlan, jossa oli näyttely Mairen koko tuotannosta. Eläkeiässä hän ehti maalata paljon kotiseutunsa taideyhdistysten jäsenenä.

Nuoruus kului kansalaissodan jälkeen usealla paikkakunnalla, ystäviä Mairella oli paljon. Olen löytänyt hänen tallentamiaan kirjeitä sekä monenlaisia kirjallisia tuotteita sekä valokuvia, joissa näkyy valoisa, positiivisesti maailmaan suhtautuva hyvännäköinen nuori nainen. Maire kävi parikymppisenä Orimattilan emäntäkoulun, josta löytyi paljon uusia ystäviä, joukossa myös ihailevia nuorukaisia. Äiti piti tanssimisesta. Emäntäkoulu oli tarpeellinen maalta kotoisin olevalle tytölle. Aikataulu oli yllättävän tiukka ja opettajat ilmeisen taitavia, löysin äidin silloisen lukujärjestyksen. Kuutena päivänä viikossa oli tunteja aamu kahdeksasta iltapäivään, usein viiteen. Oppiaineet olivat mielenkiintoisia ja sopisivat hyvin nykyaikaankin. Oli karjanhoito- ja kodinhoito-oppia, talouskemiaa, laskentoa sekä kirjanpitoa, lastenhoito- ja yhteiskuntaoppia ynnä muuta. Erilaisia käsitöitä opittiin materiaaleista lopputuloksiin. Syntyi upeita töitä, joita sisko ja minä asettelimme ylpeinä näytteille äidin 100 -vuotisjuhlassa.

Orimattilan emäntäkoulun jälkeen perhe muutti Lopelle Hirvijärven kylään. Siellä oli vilkas nuorisoseura, johon Maire tietysti lähti mukaan. Vieno-sisko ja Hilma-äiti olivat mukana. Aktiiviset naiset touhusivat myös lottajärjestössä, joka alkoi aktivoitua 30 luvulle tultaessa. Mairen veli oli ostanut henkilöauton, jolla nuoret tekivät hauskoja retkiä ympäri Hämettä ja kauemmaskin. Aulanko oli suosittu autoilukohde. Hirvijärvellä oli mukava soudella kesäisin, keinu- ja tanssipaikkoja oli järven rannalla. Aviomies Viljo, ison maalaistalon vanhin poika löytyi näissä nuorten riennoissa sekä suojeluskunnassa.

Maire valmisteli kapioita, mentiin kihloihin. Elokuussa 1932 vietettiin Hilman ja Vilhartin nuorimmalle tyttärelleen järjestämät komeat maalaishäät. Vieraita oli toista sataa, kaukaisimmat Helsingistä, josta tuli Hilma-äidin veli, peilitehtaan omistaja. Hän toi häälahjaksi ison kauniin seinäpeilin, jonka minä olen saanut äidin perintönä seinälleni. Oli komeat tarjoilut ja torvisoittokunnan tahdissa tanssia aamuun asti, sillä Hilma-äidin Hausjärven sukua oli orkesterin jäseninä.

Viljo oli maalaistalon vanhin poika. Hänellä oli 3 veljeä ja 4 siskoa, vanhin sisko oli jo naimisissa muualla. Vanhempien perinteinen ajatus taisi olla, että Viljo asettuisi tulevana talon isäntänä kotitaloonsa nuorikkonsa kanssa.

Mutta nykyaikaiselle, itsenäiselle Maire-morsiamelle tämä ei käynyt. Hän on kertonut minulle minun ollessani vastaavassa tilanteessa, että hän ei suostunut lähtemään miniäksi isoon perheeseen. Piti päästä itsenäiseksi. Viljo ratkaisi ongelman hakeutumalla naapuritaloon pehtooriksi ja ilmoitti isälleen, että hän rupeaa katselemaan ostaakseen oman talon.

Nuoripari asettui pehtoorin taloon, jossa ei ollut isäntäväkeä, sillä tila kuului metsäyhtiölle. Maire pääsi onnellisena toteuttamaan emäntäkoulun oppeja ja Viljo vastaavia maamieskoulun tietoja. Ensimmäinen lapsi teki tuloaan vuoden kuluttua. Poika, veljeni Ilkka syntyi 3.2.1934. Viljo oli katsellut myytäviä tiloja jo jonkin aikaa. Sopiva löytyi syksyllä. Isäni lähti isänsä kanssa ostamaan taloa Lopen naapurikunnasta Hausjärven Ryttylän kylästä, joka oli jo Mairelle tuttu paikka.

Isänisän takaaman pankkilainan sekä isän kotitilalta saatujen kotieläinten turvin aloiteltiin omaa talonpitoa. Tila oli entinen Ryttylän kartanon torppa, jossa oli peltoa toista kymmentä hehtaaria ja metsää saman verran. Isä vuokrasi lisää peltomaata naapurilta, koska toivoi pääsevänsä veloista pian irti. Rakennukset olivat vanhoja hirsitaloja, ja äiti ja isä ryhtyivät heti suunnittelemaan uudisrakentamista. Ensin tehtäisiin navetta, sitten asuintalo. Tuon ajan tila oli yhdessä asiassa aikaansa edellä. Siellä oli vesijohto. Kylmä vesi tuli talon takaa mäestä paineella sekä keittiöön että navettaan. Sauna oli vanha hirsinen, iso rakennus, jossa kuivattiin mallasrukiita talkkunakauroja ja palvikinkkuja asukkaiden saunomisen lisäksi.

Isä oli suojeluskunnan harjoituksissa ja äiti lottatouhuissa. Minä synnyin maaliskuussa 1937. Äiti on kertonut, että minulla oli vielä hyvät vauva-ajat. Olin kuulema ainoa meidän lapsista, joka sai pienenä syödä banaania. Aikuiset aistivat jo kuitenkin sodan uhkan. Isä rakensi navettaa naapurien ja äidin vanhempien avulla. Se ehdittiin saada valmiiksi ennen syksyä 1939, jolloin talvisota yllättävästi alkoi.

Talvisodasta alkoi Maire-äitini todellinen sankaritarina. Meille lapsille on tallentunut äidin ja isän koko sotakirjeenvaihto. Se alkaa syyskuussa 1939 ja päättyy isän kaatumiseen jatkosodan kiivaissa lopputaisteluissa 29.6.1944. Isän viimeinen kirje on kirjoitettu iltapäivällä 28.6, ja kuolema tuli seuraavan yön aamutunteina.

Äitini Mairen kirjeet isälle antavat totuudenmukaisen, vakavan kuvan pommitusten ja pakkasen talvisodasta. Tunteita on valtavasti, ikävää, pelkoa, huolta lasten ja isovanhempien voinnista, monimuotoisesta arjesta yksin selviytymisessä. Talonpidossa oli uusia ongelmia. Kaivossa ei kylmänä talvena riittänyt vesi, edeltänyt kesä ja syksy olivat olleet hyvin kuivia. Lehmille piti kuljettaa juotavaa naapureista. Navetan lopputyöt olivat kesken, työvoimasta alkoi olla puutetta. Isovanhemmat auttoivat onneksi vointinsa mukaan. Naapuritalojen vanhat isännät arvostelivat väliin terävästi Mairen navettarakennuksen kehittämisideoita liian kalliina ja nykyaikaisina. Se koski. Viljo ei päässyt jouluksi lomalle. Se koski.

Sota näkyi ja tuntui yllättävän ankarina pommituksina kotirintamalla, sillä Riihimäki, rautatie ja Ryttylän sekä Tervakosken tehtaat olivat lähellä. Enimmillään lensi pari sataa ”ryssän konetta” kerralla. Joulun jälkeen tulivat kovat pakkaset. Ilkka-veli kertoi kirjeessään isälle peräti 35 asteen kylmyydestä. Talli ja navettakin jäähtyivät. Maire hankki lapsille uudet karvalakit.

Sodan lopputulos alkoi näyttää epätoivoiselta. Rauhanneuvotteluita seurattiin jännityksellä. Sankarivainajia tuli paljon. Kova rauha tuli 13.3.1940, mutta miehet eivät päässeet suinkaan kotiin nopeasti. Se koski. Oli taas ikävä. Aikuiset tuntuivat uumoilevan uutta sotaa. Onneksi aurinkoinen kevät toi uutta uskoa, Mairen mieleen jopa ”revanssihenkeä”.

Viljo vapautui rauhan jälkeen vasta huhtikuun lopussa. Toukotyöt ja Maire, Ilkka ja Maili joutuivat olemaan ikävässä kauan. Karjalaisevakkoja tuli lähes joka taloon. Meiltä muistan Katri-tädin. Onnellisena Viljon kotiutumisesta Maire kuitenkin suunnitteli jo innolla uutta asuinrakennusta tämän kanssa. Tilattiin rakennustarpeita. Tilan ostovelat oli maksettu. Navetta, talli ja varasto olivat valmistuneet. Hevoset, lehmät, muu karja, pellot ja metsät näyttivät nauttivan, kun isäntä ja emäntä nuoruuden innolla lapsineen rakensivat tulevaisuutta.

Yhteinen aurinkoinen juhannus, heinäntekoa, rakkaitten hevosten kanssa peltotöitä, viljankorjuuta ja -puintia, kaikki oli onnea. Maailma oli kuitenkin sodan ja Hitlerin varjossa, Stalinia pelättiin. Talvisodan rauhanehtojen uskottiin Saksan tuella tulevan korjatuiksi. Joulu oli vielä ihana yhteinen juhla. Lapset leikkivät joululahjoilla, laskivat mäkeä ja hiihtivät, kun aikuiset uutta rakennusta suunnitellessaan kuuntelivat radiosta hälyttäviä viestejä Neuvostoliiton aikeista. Mummulaiset saivat aikaa levätä, pappa tervehtyi. Uusi kaivo saatiin tehdyksi talon takamäkeen, jotta vesi riittäisi. Kesäksi muutettiin asumaan kalkittuun navettaan, jotta syksyllä päästäisiin muuttamaan valmistuvaan taloon. Mairella oli paljon järjestämistä ja paperitöitä rakennushankinnoissa.

Saksalaisia sotajoukkoja siirtyi alkukesällä Suomeen. Ilkka oppi piirtämään hakaristin kuvan lentokoneisiinsa. Sota alkoi 25.6.1941. Mannerheimin päiväkäsky, jolla kutsuttiin Suomen sotilaat ”pyhään sotaan”, annettiin 29.6.1941. Heinät jäivät tekemättä. Äiti kertoi meille aina muistoa siitä päivästä, kun isä Viljo lähti jatkosotaan. Vanha hirsitalo oli ehditty purkaa. Pihaan oli kaivettu ”runti” eli perustukset uutta taloa varten. Sorakuorma oli ajettu paikalle. Isä heitti lapiollisen santaa runtiin, iski lapion sorakasaan ja totesi: ”Nyt minä lähden enkä enää palaa”. Niinhän siinä kävi.

Mairen ja Viljon kirjeenvaihto on säilynyt melko kokonaisena. Siitä saa realistisen käsityksen jatkosodan kulusta, ennen kaikkea sota-ajan arjesta rintamalla ja kotona.

Veljeni ja minun kasvamisesta tuona aikana kertovat hienosti meidän kirjoittamamme tervehdykset isälle äidin kirjeiden mukana. Ilkka aloitti koulun sodan alussa syyskuussa 1941 ja minä, Maili, sodan loputtua syyskuussa 1944. Opin veljen koulutien myötä nopeasti nelivuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan.

Kasvun aikaa sota oli myös Mairelle ja Viljolle. Talon emännästä tuli isäntä, niin totesi Viljo leikillään kerran kirjeessään rakkaalle Mairelle: ”Päätä sinä, millaisen niittokoneen ostat, kun sinusta on tullut isäntäkin!” Isä säilytti kirjeiden perusteella koko sodan ajan rauhallisen, vakaan hämäläisen mielialansa. Hän olisi todennäköisesti palannut kotiin ruumiillisesti ja henkisesti täysin terveenä.

Talvisota ja sen päätösvaiheet olivat ottaneet koville. Pommitukset olivat koetelleet kotirintamaa. Voimavarat olivat huvenneet. Uskomattomalla rohkeudella ja sisulla lähti Maire jatkamaan talonpitoa ja uudisrakennusta siitä, mihin se Viljolta sorakasalla jäi. Mairen vanhemmat, Hilma -mamma ja Vilhartti -pappa tulivat taas asumaan ja auttamaan. Pappa, silloin 66-vuotias, oli sairastellut ajoittain, tarvittiin siis peltotöihin ja monenlaisiin rakentamiskuljetuksiin väkeä. Talkootyö organisoitui pian. Uuden talon pärekattotalkoisiin Maire sai 25 naapuria ja sukulaista. Äiti oli loistava töiden suunnittelija ja kannustava työnjohtaja. Naapurit ihmettelivät, salaa ihailivat. Olen löytänyt äidin tekemiä rakennuspiirustuksia, sisustusideoita, puutarhasuunnitelmia, kaikkea uuteen taloon ja kotitalouteen tarpeellista tietoa.

Äidin kirjeistä näkyy, että sodan toivottiin ja uskottiin Saksan avulla nopeasti loppuvan. Mairen tunteet kulkivat kirjeissä vuoristorataa. Huoli lasten ja papan terveydestä, raju Viljon ikävä ankaran arjen työpaineissa tuntuivat välillä vievän voimat. Viljon kirjeet rauhoittivat. Maire näki paljon unia Viljosta, hän kertoi meille useista enneunista isän sotapolulta.

Uusi talo valmistui asuttavaan kuntoon alkusyksystä 1941. Muistan, miten muutimme navetasta. Autoin veljen kanssa äitiä ja mammaa astioiden kantamisessa ja pelkäsin rikkovani jotain. Se oli jännittävää, mutta hauskaa auttamista. Äiti oli iloinen ja onnellinen, hän ei koskaan kadottanut myönteistä elämänasennetta. Se heijastui kirjeistä, joissa suru ja ilo olivat samassa virkkeessä. Sota oli ankaraa jouluun asti. Sankarihautajaisia oli usein. Isän nuorempi veli kaatui. Kotikylässä pelättiin desantteja. Heitä oli saatu kiinni lähistöllä.

Riihimäen sukulaisia oli pommituksia paossa, samalla auttamassa talon töissä. Äiti organisoi Ryttylän ja Tervakosken tehtaiden lomautettujen työntekijöiden maito- ja voitingin työtä vastaan. Se oli todellista vaihtotaloutta. Naapureiden kanssa vaihdettiin maatalouskoneiden käyttöä. Helsinkiläisten sukulaisten kanssa Maire kävi mustan pörssin kauppaa lähinnä sian ja vasikan teurastusaikaan.

Ilkka-veli aloitti koulun. Hän piirsi lentokoneita pudottelemassa pommeja ja kertoi sotajuttuja kirjeissä. Minä opettelin häntä matkien kaikkea. Meillä oli huolehtivan äidin positiivisessa ilmapiirissä kuitenkin hyvin onnekas maalaislapsuus. Opimme tekemään töitä leikkien, ajamaan hevosta, lypsämään lehmiä. Seikkailimme lähimetsässä, poimimme mamman kanssa marjoja ja sieniä. Opimme naapurin savikuopalla uimaan. Kerroin isälle kirjeessä, että minä poimin joka päivä äirille kukkia.

Isä ei päässyt ensimmäiseksi jatkosodan jouluksi kotiin. Se oli katkeraa. Vihollisen hyökkäykset hiljenivät joulukuussa. Alkoi hiljaisempi asemasodaksi kutsuttu aika. Kirjeet ja paketit kulkivat. Niitä lukiessa tuli elävänä näkyviin sota-ajan arki äidin itsenäisesti huoltamassa isossa perheessä maalaisympäristössä. Mairelle olivat kaikki talossa työssä olevat omien vanhempien ja lasten lisäksi omaa perhettä. Siltä meistä lapsilta tuntui. Aina oli isää ikävä, mutta kotoisaa.

Isä veisti muiden rintamatovereiden tapaan hienoja puhdetöitä äidille ja meille muille. Mustikoitakin hän poimi ja lähetti tekemäänsä mehua kotiin. Maire kertoi kirjeissään vauhdikkaasti naapuriston ja kodin hauskoja ja ikäviä tapahtumia. Lomien saanti oli aina yhtä vaikeata byrokratiaa, mutta ihanaa, kun se toteutui. Maire joutui kulkemaan paljon hevosella sukulaisissa ja kauppa- sekä muissa kuljetusreissuissa lähiseuduilla, kun pappa sairasteli. Hevoskyyti oli äidin kanssa mukavaa. Meillä oli hyvät, nopeat hevoset ja äiti nautti vauhdista.

Maire sai uskomattoman hyvin koko tilanpidon toimimaan. Kaivovesi loppui välillä uudesta kaivosta huolimatta. Äiti ja pappa joutuivat kuljettamaan eläimille vettä naapureista. 50 luvulla jouduttiin kaivamaan vielä kolmas kaivo. Talvella nostettiin jäitä maidon jäähdytystä varten, sen Maire organisoi urheasti. Kaiken mahdollisen peltotyön äiti sai aikanaan valmiiksi, hankki työväkeä, koneita, sopi naapurien kanssa niiden vaihdosta, osti uutta tarpeellista. Kaikesta kyseltiin ja kerrottiin kirjeissä. Isä oli huolissaan äidin jaksamisesta. Hän jopa asemasodan aikana mietti kirjeessä koko huushollin myymistä, jotta Maire ja lapset voisivat muuttaa pois maalta tai jotenkin pääsisivät helpompaan elämään. Maire ei ajatusta hyväksynyt.

Iloisia tapahtumia oli keskellä uurastusta, Maire alkoi odottaa kolmatta lasta. Pieni sisko Tuula syntyi maaliskuun 1943 lopussa. Viljolle se oli mieleinen uutinen. Muistan, kuinka vein Ilkan kanssa sinivuokkoja äidille synnytyslaitokselle. Isä pääsi ristiäisiin. Oli taas hetki onnellista kotielämää. Mamma ja pappa ottivat vauvan hoidon omakseen äidin työtä helpottaakseen. Isovanhemmat siis asuivat meillä.

Asemasota pitkittyi. Ikävä rintamalla ja kotona lisääntyi. Sotaan pitkästyttiin. Seurattiin huolissaan ja ihmeissään Saksan heikentyvää sotamenestystä. Neuvostoliitto kokosi joukkonsa nopeasti 1944 kesäkuun alkupuolella ankaraan suurhyökkäykseen.

Isä- Viljon joukko vetäytyi Aunuksessa joutuen Vitelessä vihollisen saartamaksi.

Neuvosto maihinnousun jälkeen meni juhannus ankarissa taisteluissa. Aamuyöllä 29.6. kranaatin sirpale osui teltasta pakenevan isän rintaan. Kuolema tuli heti. Äiti kertoi meille myöhemmin, että hän isän kuolinyönä näki unen isästä, joka sanoi hänelle nyt menevänsä ja että hänen, äidin, piti jäädä jälkeen. Viljo ehti juhannuskirjeessään äidille kertoa nähneensä unta, että vuoden vanha Tuula jutteli hänen kanssaan. Yhteydet toimivat!

Mairen rankka taival yksinhuoltajana ja maatilan emäntänä alkoi. Muistan isän hautajaiset. Oli paljon sukulaisia. Äiti oli mamman kanssa ommellut minulle ja Tuulalle kauniit mustavalkoiset mekot. Minä aloitin alakoulun siinä mekossa. Ilkka meni jo neljännelle luokalle ja pyrki seuraavana keväänä Riihimäen lyseoon. Maire-äidillä oli periaate, että lasten pitää käydä koulua niin pitkälle kuin voimia riittää. Hän osasi kannustaa ja motivoida meitä taitavasti, hän ei pakottanut.

Rauha tuli hautajaiskesän jälkeen syyskuussa. Ehdot olivat ankarat. Evakkoja saapui naapureiksi, joista suurimpien maita luovutettiin heille. Maire suhtautui alusta asti myönteisesti karjalaisten asuttamiseen. Lähitaloon tuli perhe, jonka emäntä oli Marttaliiton aktiivijäsen. Äitihän innostui heti mukaan, lähistölle syntyi nopeasti Marttojen yhteistä toimintaa monin tavoin. Äiti oli myös heti sodan jälkeen perustamassa Sotaleskien ja kaatuneitten omaisten huollon Hausjärven osastoa, jonka puheenjohtaja hänestä tuli lähes kuolemaan asti. Tämä mukava joukko teki retkiä Etelä-Suomessa Turkua myöten, mikä meille lapsille oli hauskaa ja virkisti äitiäkin.

Maire järjesti meillä kotona ompeluseuroja ja lukusia eli kinkereitä, Mairen päiviä ja lasten syntymäpäiviä, joihin kutsuttiin luokkatovereita ja opettajia. On uskomatonta, miten äiti ja Hilma-mamma rakastivat kutsujen ja hämäläispitojen järjestämistä. Miten he jaksoivat! Tärkeimpiä olivat Hilman ja Vilhartin kultahäät, meidän lasten ylioppilasjuhlat ja tyttöjen häät.

Maataloustöihin Maire palkkasi sodan jälkeen päiväläisen, jolla nimellä kutsuttiin maanviljelystä osaavia entisajan renkejä. Alpo oli meillä töissä kuolemaansa saakka. Hänellä oli ollut tuberkuloosi, isä ja äiti olivat kuolleet keuhkotautiin, ja lisäksi Alpolla oli diabetes. Hän ei siis joutunut sotaan. Alpo oli riski ja hiljainen, ahkera pelto- ja metsätöissä ja hevosten ja koneiden kanssa.

Maire oli saanut isän kirjeissä hyvät tiedot tilan hoidossa. Hän oli oppinut hyvin itsenäisesti tekemään isojakin päätöksiä hankinnoissa ja rakentamisessa omien taiteellisten käsityötaitojensa täydennyksenä. Äiti luki myös paljon ja tilasi sanoma- ja aikakauslehtiä, joihin totuimme jo pienestä. Muistan, kuinka hän luki kiihkeästi navetassa lypsyn välissä Tuntematonta sotilasta heti se ilmestyttyä.

Esteetikko Maire sisusti uutta kotia mielellään kauniisti. Ensimmäiset kalustot äiti osti jo kesän 1941 lopussa puolivalmiiseen taloon. Hän kuvaili innolla isälle kirjeissään niiden ulkonäköä. Myöhemmin Maire uudisti, nykytermein tuunasi kalusteita omin käsin taitavasti. Äidiltään hän oli oppinut ompelemaan ja korjaamaan koko perheen vaatevaraston kauniisti, muodikkaasti ja taloudellisesti. Tästä tuli joskus pikku tytöille erimielisyyksiä äidin kanssa. Alakoulussa hän teki minulle turkin ja hatun kotona tapetun kirjavan pikku vasikan nahasta. En tahtonut oikein pitää sitä koulussa. Kaverit nauroivat ja kiusasivat vasikaksi.

Kotitilamme Vähä-Tuomisto oli laajan peltoaukean laidassa. Ympärillä oli muita maalaistaloja, yksi isompi. Sen talon pelloille tulivat yleensä ensimmäisinä erilaiset uudet maatalouskoneet. Siellä oli myös kauan aukion ainoa puhelin. Isäntä oli vaikutusvaltainen persoona, jota kuunneltiin sota-aikana. Mutta Maire nousi vähitellen sodan jälkeen kärkeen maatilan kehittämisessä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Hän oli pitkään jopa tiehoitokunnan puheenjohtaja.

Keskuslämmitys tuli talon valmistuttua, lypsykone, traktori, puhelin hankittiin. Naapurit hämmästelivät. Sähkö tuli kaikille 50 -luvulla ja toi mukanaan meille myllyn sekä nykyaikaisia kodinkoneita. Ostettiin leikkuupuimuri. Veljen jäljessä me tytöt seurasimme Riihimäelle tyttölyseoon. Maire oli 58 v, kun hän päätti mennä autokouluun ja osti auton. Harrastusreviiri laajentui.

Mairen organisointikyky oli uskomaton. Hän sai meidät kolme lasta puolisoinemme ja lapsenlapset puurtamaan maatilan kaikissa töissä. Hän hoiti lypsykarjaa, möi maitoa vaihtaen meijeriä saadakseen paremman hinnan maidosta, kasvatti sianporsaita myyntiin, meidän koulutuskustannuksiimme tehtiin kaikki yhdessä töitä tukkimetsässä. Päiväläinen Alpo oli vointinsa mukaan kaikessa mukana.

Äiti ei mennyt uusiin naimisiin. Hän oli 36 -vuotias, kun isä kuoli. Kyselin aikuisena, miksi hän halusi olla yksin. Hän kertoi rakastaneensa vain Viljoa, ei hän muita kaivannut. Lapset ja työ heidän hyväkseen oli tärkeintä. Lisäksi hän kertoi alussa aina ajatelleensa, ettei kannata menettää sotaleskeneläkettä. Vanhuudessa hän usein sanoi nähneensä unia Viljosta sekä uskoi varmasti tapaavansa tämän kuolemansa jälkeen. En koskaan nähnyt merkkiäkään tunteista miespuolisiin naapureihin tai Alpoon. Murrosiässä, kun itse ihastuin poikiin, se hämmästytti minua. Äiti ei antanut oikeastaan mitään seksuaalikasvatusta, kaikki piti oppia kirjoista.

Kansaneläkeikä toi uusia ulottuvuuksia Mairelle. Hän lopetti karjanpidon, teki navetasta kanalan ja rupesi myymään munia. Pellot vuokrattiin. Pappa ja mamma kuolivat, samoin Alpo. Äiti jäi yksin. Lapset olivat menneet naimisiin, lapsenlapsia tuli vähitellen 7. He kulkivat mummolassa mielellään leikkimässä ja auttamassa. Äiti oli löytänyt auton hankittuaan monia harrastuksia. Kanafarmi lopetettiin. Se vaihtui puutarhan hoitoon.

Nuoruudesta muistuivat piirtäminen ja maalaustaide. Maire liittyi Riihimäen ja Janakkalan taideyhdistyksiin, löysi hyvät ohjaajat. Hausjärven kansalaisopisto sai aktiivisen posliininmaalarin, kankaankutojan ja näyttelyjen järjestäjän. Maire esimerkiksi teki kankaasta lähtien itselleen upean muinaissuomalaisen kansallispuvun. Kun hän täytti 75 vuotta, järjestettiin hänen taulujensa näyttely Hausjärven kunnantalossa. Kulttuurilautakunta oli ostanut kaksi Mairen taulua, joissa kuvattiin rukiinkorjuun perinteitä.

Maire ehti matkustellakin, jopa ulkomailla. Hänen ryssän vihansa oli hitaasti muuttunut lotta- ja suojeluskunta-ajoista sekä sodasta niin, että hän kävi ryhmämatkoilla Neuvostoliitossa. Hän kertoi tavanneensa ystävällisiä ihmisiä ja nautti kauniista maisemista. Poliittisia ristiriitoja lienee mielessä kuitenkin ollut. Hän oli kunnallis- ja kirkkovaaleissa Kansallisen kokoomuksen ehdokas kai kerran. Kun hän kuuli minun tulleen valituksi Sosialidemokraattina kotikaupunkini valtuustoon, hän sanoi isän kääntyvän haudassa. Kotimaassa äiti kävi Lapissa asti.

Isänmaan vapaus ja isän sankarikuolema olivat loppuun asti äidin keskeisiä arvoja. Hän hankki talon pihaan Suomen lipun ainoana sillä peltoaukealla sekä itsenäisyyden kuusen, kun Suomi täytti 50 vuotta. Joka vuosi Maire osallistui kaatuneitten muistopäivän tilaisuuksiin. Äiti kirjoitti elämästään paljon muisteluita Museoviraston kyselyihin.

Mairen terveys ja kunto kestivät ankaraa elämää 81 vuotta. Verenpaine ja loppuiän ylipaino sekä nivelrikon tuomat liikuntavaivat toivat sepelvaltimotaudin ja lääkityksen. Äiti halusi asua loppuun saakka rakentamassaan kodissa, näin hän oli jo isän kanssa avioituessaan päättänyt. Kunnanlääkäri ja lasten järjestämä geriatri Mairea hoitaessaan suosittelivat autoilun lopettamisen jälkeen kotoa muuttoa, mutta se ei auttanut.

Kotia vartioivat äidille uskollinen Iitu-schäfer, turvapuhelin ja hyvät naapurit, jotka auttoivat tarvittaessa. Me lapset kävimme Helsingistä auttamassa. Taideharrastus jatkui, kun Tervakoskella asuva taideopettaja kävi kotona ohjaamassa. Pitsin nypläys tuli lopussa mieluisaksi käsityöksi, jossa näkyi äidin kauneustaju.

Maire oli ajatellut elävänsä noin 80 vuotta. Hän oli aina järjestänyt mielellään syntymäpäiväjuhlia. Nyt hän suunnitteli ikääntyneen talonsa hienon remontin, kun lapsenlapsi oli sopivasti rakennusmestari. 80 -vuotisjuhlissa oli ainakin 100 vierasta, sukulaisia, naapureita, harrastus- ja järjestöystäviä, kunnan ja seurakunnan edustajia. Maire oli ylpeä sankari, hän kuunteli iloisena puheet ja huomionosoitukset, joita oli tullut jo aikaisemminkin. Hänet valittiin kymmenen hämäläisen vaikuttajanaisen joukkoon kerran, samoin hän oli yksi Hämeen juustomestareista ja paljon muuta.

Viimeinen vuosi jo väsytti. Talvella jäätyi vesijohto, ei jaksanut enää itse korjata ja peitellä pakkaselta. Viikonloppuisin oli vaikea jättää äiti yksin. Keskustelusta palvelutalosta ei tullut mitään. Sattui kaatumisia, joista vielä selvittiin. Käsityöt, maalaus ja TV sekä lukeminen täyttivät onneksi arkea. Sisko ja minä saimme houkuteltua Mairen tulemaan muutamiksi päiviksi kummankin luokse Helsinkiin. Siellä oli kuitenkin yksinäistä, kun kaikki olivat työssä tai koulussa. Hän halusi kotiin.

Eräänä päivänä Maire kaatui pihalla pahemmin. Tuli soitto. Lähetin poikani hakemaan mummon meille. Tavattiin geriatri, joka totesi sisäelinten loukkaantuneen vakavasti. ”Nyt on muutettava kotoa.” Äiti sai kovat kipulääkket, virkosi meillä ja antoi minulle ohjeet mennä ostamaan nypläyslankaa, kun hän lähtee kotiin. Veli tuli illalla katsomaan ja kuljetti äidin siskomme luo. Olin ostamassa lankoja, kun Tuula soitti kauppaan ja sanoi, että äiti nukahtaa juuri pois. Kuolema oli tullut hyvin pian rauhallisesti nukkuessa, en ehtinyt paikalle. Onnellisesti Maire lähti Viljon luo. Eläköidyttyäni seurasin äitiäni. Lähdin kansalaisopiston runonkirjoitusryhmään. Pöytälaatikossa on pääasiassa loruja ja lasten runoja. Ei ole julkaistu mitään. Kaksi runoa olen kirjoittanut Maire-äidilleni.

Sotasankarini

Sodan loppuhetkin

jäi äiti yksin.

Minä olin seitsemän.

Veli oli kymmenen.

Sisko vain vuoden.

Siinä sitä oltiin,

Isää muisteltiin.

Oli vaara jäädä menneisiin.

Äidistä tuli Sankari.

Hän joukkomme kokosi,

töihin opetti.

Äiti rakensi talon,

sai sinne sähkövalon

ja keskuslämmityksen.

Sai naapurit kadehtimaan

salaojitettuja peltojaan,

autoa, puimuriaan.

Me lapset käytiin kouluja.

Lomilla tehtiin maalaistöitä.

Äiti se varmaan valvoi öitä,

kun piti valmistaa jouluja.

Äiti oli luova kädentaitaja,

hyvä lukija, kaunokirjoittaja,

kannustava puolestapuhuja.

Kaikille sanoi tervetuloa.

Aina oli jotakin tarjolla.

Nyt vasta ymmärrän sen,

kuinka suuri ihminen

oli Sotaleski Äitini.

Jos hän nyt eläisi,

hänet netistä surffaisin.

Feisbookissa äitiä kiittäisin.

Ikävä

Ulkona tuuli tuivertaa.

Hämärä hiipii ikkunan taa.

Uunissa tuli,

Liekki lämpimän tuo.

Vie muistojen luo.

Keittiön pöydällä

Kynttilän vieressä

Kuva isästä.

Äiti katsoo sitä

Kyynel silmässä.

Ei tullut takaisin

Sieltä jostakin.

Lapset lähtivät

Kuka minnekin.

Aina retkiltään

He kuitenkin

Tulevat takaisin.

Se lohduttaa.

Jaksaa odottaa.