Äitini Rauha Elsa Kaasalainen

Heräsin tönäisyyn olkapäähäni ”Herää, herää nyt, ne ovat tuolla.” Nousin ylös ja menin äitini perässä olohuoneen ikkunan eteen. ”Etkö kuule, ne ovat ihan tuossa lähellä.”  En kuullut mitään näin vain lumisen metsän ja huoltorakennuksen päädyn. Kuullakseni paremmin avasin tuuletusikkunan. Kasvoihini tulvahti raikas talvi- ilma, mutta en kuulut mitään.  Sanoin: ”En kuule vieläkään mitään.” ”Kyllä kuuluu, ne ovat ihan tuossa nurkan takana.” tokaisi äitini. Rauhoittelin häntä ja vakuutin, ettei sieltä todellakaan ollut ketään, eikä sieltä kuulunut mitään. ”Eiköhän mennä jatkamaan unia” sanoin sulkiessani ikkunan. Hänen nukahtamisensa jälkeen valvoin vielä pitkään, ajattelin tapahtunutta ja hänen elämäänsä.

Isäni kuoleman jälkeen äitini asui yksin. 80:nen ikävuoden jälkeen, hän alkoi kuulla outoja ääniä. Tulin varta vasten yöksi, kuullakseni hänen kertomistaan äänistä. Aavistelin tullessani, että hänen asiansa evät ole kunnossa ja tuskin hänen kuvailemiaan ääniäkään kuuluu. Naapuritkin olivat asian huomanneet ja huolestuneena seuranneet tilannetta. Ennen kuin asialle ehdittiin tehdä jotain, kohtalo päätti toisin. 

Äidin syntymävuonna Suomi itsenäistyi, elettiin hyvin sekasortoisia aikoja. Syksyllä hänen syntymänsä aikoihin Suomi oli ajautumassa sisällis-sotaan. Venäjällä oli paljon levottomuuksia, taloudessa tapahtui romahdus. Yleislakko alkoi marraskuussa. Joulukuussa Suomi itsenäistyi.     

Edellisen vuoden toukokuussa vihittiin avioliittoon Heikki Mannikainen ja Maria Puputti Viipurin läänin Pyhäjärvellä, molemmat Saaprun kylästä.  Äitini syntyi heidän esikoisenaan 14.10.1917 ja ristittiin Rauha Elsaksi. Myöhemmin syntyivät Aili Onerva ja Anselm Aaro.  

Nuori, pitkä mies ja hänen hoikka, kaunis vaimonsa aloittivat yhteisen taipaleensa kolmen lapsensa kanssa Karjalassa itsenäisessä Suomessa. Tuolloin syntyneet lapset eivät tienneet, minkälaisen haasteen itsenäisyyden alkutaipale tulee heille asettamaan. Sen sai kokea myös äitini. Tulevaisuudessa tultiin tarvitsemaan sisua, sitkeyttä ja voimia.

Valokuvassa seisoo komea mies poliisin univormussa, kuva on äidin isästä. Äidin isä toimi Käkisalmessa poliisina, elettiin kieltolainaikoja. Poliisin työhön kuului takavarikoida humalaisilta viinoja, suuri houkutus oli juoda otetut viinat itse. Jäätyään teosta kiinni, tiesi se lähtöä poliisivoimista. Näistä syistä äidin isäkin joutui jättämään poliisin työn. 

Entinen poliisi yritti elättää perhettään erilaisilla liiketoimilla huonolla menestyksellä. Selvittämättömiä asioita alkoi kasaantua, veloista selvitäkseen kotitalo oli myytävä. Maa alkoi polttaa jalkojen alla, niinpä hän katsoi parhaaksi lähteä maasta. Eräänä kesäisenä yönä Onni veljensä saattoi hänet hevoskyydillä Viipurin satamaan. Alkoi laivamatka Kanadaan, mistä hän ei koskaan palannut. Taakse jäi vaimo kolmen lapsen kanssa.

Puoliksi orvoksi jäänyt äitini joutui kymmenen vuoden ikäisenä lähtemään ”maailmalle”. Saaprun setien ja Käkisalmessa asuvien hänen sukulaistensa avustuksella äitini selviytyi, käyden koulut hän varttui nuoreksi naiseksi. Jälkeenpäin äitini muisteli setiään lämmöllä, joita oli useampia. Läheisin ehkä sittenkin oli mummo, isän äiti. Läheisiä olivat myös äidin puoleiset Puputin sukulaiset. Sukuyhteisö korvasi isän puutteen, häntä ei jätetty sen ulkopuolelle. Äidin äiti toimitti suntion virkaa rukoushuoneella ennen sotia.  Rukoushuone sijaitsi Saaprun kylässä, viiden tien risteyksessä.   

Äitini, lettipäisenä pitkän huiskea lettipäinen tyttö, pärjäsi koulussa hyvin. Todistusten arvosanat melkein kymppejä, käsiala selvää ja kaunista. Taidot työntekoon hän oppi jo nuorena joutuen tekemään raskastakin työtä. Ei ihme, että hänen aikuistuttuaan opettaja Suomalaisen pariskunta valitsi hänet kotiapulaisekseen Konnitsan kylän kansakoululle. Opettajat olivat hyvin vaativia, ateriat jälkiruokineen piti valmistaa ja tarjoilla. Kahvi tarjoiltiin myös ajallaan. Tarjottavissa piti olla makua, ei kelvannut ihan mikä tahansa. 

Nuoruusystäviensä seurassa otetussa valokuvassa äitini on edukseen ja tyylikäs. Pitkähkö, hoikka nainen, vahva laineilla oleva tumma tukka täydensi vienosti hymyileviä kasvoja.  Ilmankos isänikin ihastui tulevaan äitiini. Siitä alkoi heidän yhteinen taipaleensa.  

Heti heidän naimisiin menonsa jälkeen, Suomen taivaalle alkoi nousta uhkaavia pilviä. Joulun alla syttyi talvisota, nuorenparin haaveet yhdessä vietetystä joulusta jäivät toteutumatta. Epävarmuus, pelko ja huoli kaikesta vaikuttivat arkaluonteiseen äitini. Ehkä tämä luonteenpiirre oli perua pienenä orvoksi jääneestä tytöstä. Karjalaiset evakoitiin talvisodan jaloista, äitini muiden mukana. Alavuden jälkeen evakkotie päätyi Seinäjoelle, jonne isänikin myöhemmin saapui. Teollisuusmies Yritys omisti suurehkon maatilan, sahan ja puusepän teollisuutta Seinäjoella. Uusi elämä alkoi siellä, äiti sahalla, isäni maatilan töissä etumiehenä (pehtoorina.) Kotiapulaisen työt olivat vaihtuneet sahan töiksi, oudot ihmiset, outo ympäristö, vaihtoehtoja ei ollut. Yrityksellä ollessaan he ystävystyivät Yrityksen perheen kanssa ja vierailivat heidän luonaan. Heistä yhdessä otetussa valokuvassa huomaa hienoista vakavamielisyyttä äitini kasvoilla. Juuriltaan irti revitty, vieraisiin olosuhteisiin joutunut, nykyiseen olotilaan pettyminen alkoivat heijastua nuorilta kasvoilta. Tutut ja ystävät olivat ties missä, koti ikäväkin painoi mieltä. Tuoreen avioliiton tulevaisuuden suunnitelmat olivat muuttuneet täysin. 

Alkoi jatkosota, hyökkäysvaiheen jälkeen karjalaisväestö siirtyi takaisin kotiseudulleen. Niin tekivät myös vanhempani. Paluu kotiin tapahtui itsestään, väestö vain katosi evakkopaikkakunnilta takaisin Karjalaan. Elämä aloitettiin alusta, enemmän tai vähemmän tuhotussa Karjalassa. Välirauhan aikana isän kotitalossa tehtiin perinnönjako, isäni sai osansa rahana. Säästöillä ja lainaa tehden he ostivat äidin kanssa maatilan isän kotikylästä Konnitsasta. Perhe kasvoi, syntyi kaksi poikaa Arvo veljeni ja minä, vuoden ja kuukauden ikäerolla. Sota jatkui ja lisää miehiä komennettiin sotatoimiin. Isänikin sai käskyn.   Äidin piti selvitä pienten lasten kanssa kaikesta. Kertomansa mukaan, kun vihollisen lentokoneet tulivat päälle, hän kaappasi minut ja veljeni kainaloon ja juoksi sisälle hellan huuvan alle suojaan. Toisin kävi heinäkuormaa ajavalle miehelle, jota koneesta ammuttiin, selvisi kuitenkin hengissä. Tapaukset lisäsivät muutenkin aran äitini pelkoa. Huoli myös isän kohtalosta painoi mieltä. Sodasta isä kirjoitti harvemmin, mieluimmin kävi lomilla. Yhdessä ollessaan he toivoivat rauhaa ja sodan loppumista, jotta voitaisiin jatkaa elämää vailla sodan tuomia huolia, omalla tantereella, omaksi hankitussa kodissa. 

Kotirintamalla naiset joutuivat tekemään työt, kokemaan puutetta ja ottamaan vastuun kaikesta.  Yksinäisyyden hetkillä äiti kaipasi omaa isäänsä ja miestään. Tunne korostui varsinkin juhlapyhinä ja pitkinä talvi-iltoina. Pimennysverhoilla piti peittää ikkunat lentokoneiden pelossa. Alle kahden vuoden ikäiset pojat rajoittivat liikkumista. Luonteen arkuus lisäsi pelokkuutta, se teki varovaiseksi antaen alun liialliselle ylihuolehtimiselle.  Äitiyden tuomat ilot ja nuoruuden usko paremmasta tulevaisuudesta auttoivat eteenpäin. Perusasiat olivat jo olemassa, oma koti, auttavat naapurit, tutut ihmiset, sukulaiset tutussa kotikylässä. 

Kun talven tuiskuista ja pakkasista oli selvitty, aurinko sulatti roudan. Pikku lintu teki pesäänsä puun haaraan, käki kukkui, viljapellot orastivat.  Ennen juhannusta, kesän ollessa herkimmillään, suunniteltiin heinän tekoon lähtöä, mutta toisin kävi.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi. Sodan äänet alkoivat kuulua voimakkaana ja lähestyivät nopeasti. Pyhäjärven Konnitsan kylän asukkaat saivat evakointimääräyksen.  Aikaa oli vähän, kesäkuun 19 päivä piti olla kokoontumispaikalla valmiina lähtöön, mukaan sai ottaa sen, minkä jaksoi kantaa. Hätääntynyt äitini ei oikein tiennyt mitä ottaisi mukaan. Evästä kassiin ja muuta tarpeellista, minut ja veljeni polkupyörän päälle ja kokoontumispaikalle. Siellä lastattiin väkeä kuorma-auton lavalle. Äitini yritti. ” jos vaikka polkupyörä mukaan: ” Pittääks tää koko elo eläminen ottaa mukkaa,” kuului lavalla olleen emännän ääni. Äitini työnsi polkupyörän ojaan ja kiipesi lavalle. Kuorma auto kuljetti väen Räisälän kautta Särkisalmen asemalle, jossa odottelun jälkeen lastattiin evakot junaan. Evakointi suunnitelman mukaan Konnitsalaisten piti lähteä Myllypellon asemalta, mutta Raudusta tuleva juna putosi raiteilta ja sulki Käkisalmeen menevän radan. Kiireen vuoksi jouduttiin Pyhäjärviläisiä evakoimaan  armeijan kuorma-autoilla, joita sotilaat ajoivat. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme olleet Elisevaaran risteysasemalla siinä tuhoisassa pommituksessa, joissa kuoli ja haavoittui satoja ihmisiä. Ennen lähtöä kuului kotikylälle Viipurin siltojen räjäytys äänet.

Evakkojuna kulki kohti Keski-Suomea, yhä kauemmaksi kotiseudusta, kukaan ei tiennyt mikä on määränpää. Kotiovea sulkiessaan äitini ei tiennyt, tuleeko avaamaan tätä ovea enää koskaan, ovea jonka on avannut lukemattomia kertoja. Saako astua sisään omaan kotiin, nähdä tutut esineet paikallaan, tuntea oman kodin tuoksun, vastaan tulevat lapset tai läheiset ihmiset. Saako tepastella aurinkoisella pihamaalla ja katsella tuomen kukintaa. Sinne oli jätettävä kaikki, avainkin tuttuun naulaan roikkumaan. Taakse jäi armas synnyinseutu muistoineen. Ainostaan koivunhaaraan pesänsä tehnyt peipponen jäi hoitamaan poikasiaan.  Huolehtiessaan junassa pienistä lapsistaan epätoivo, pelko ja huoli tulevaisuudesta saivat itkun pakkautumaan kurkkuun. 

Rasittavan junamatkan jälkeen Jyväskylän satamassa pakattiin väki roomuihin. Laivan hinatessa roomuja matka jatkui kohti Korpilahden kirkon kylää. Päijänteellä myrskysi, äitini tuli merisairaaksi ja voi koko matkan ajan pahoin. Hyväntahtoinen mummo otti meidät pojat huostaansa laivamatkan ajaksi, hän ei pystynyt huolehtimaan meistä. Korpilahden satamasta matka jatkui kuorma-autolla Sarvenperän koululle, tulevaan sijoituspaikkaan. Koululle oli matkaa 30 km, matka tehtiin kuorma-autolla. Perille saavuttiin yöllä, siellä piti olla valmistelut tehtynä evakoita varten. Mitään ei ollut valmisteltu, huoneet olivat kylmät muusta puhumattakaan. Kuorma-auton kuljettaja toi nälkiintyneet, väsyneet ja kylmissään olevat evakot lapsineen koululle, pitäen erittäin kovan saarnan vastaanottajille. ”Teidän piti tietää, teille oli annettu ohjeet.” Äidin valtasi sama turvattomuuden tunne, kuin orvoksi jäädessään. Hetki sitten oltiin omassa kodissa turvallisesti, nyt mierolaisena oudossa paikassa.

Sota päättyi aikanaan, miehet palasivat rintamalta. Mekin muutimme Tyrväälle asumaan, siellä siskoni Airi syntyi. Sitten muutettiin Hämeenkyröön, missä uutta elämää alettiin rakentaa taas kerran aivan tyhjästä. Pienviljelijän emäntänä oleminen tuli äitini kohtaloksi. Se ei ollut toiveammatti, mutta sodan jälkeinen aika saneli tilanteen. Ehkä tämä lisäsi vielä sitä pientä katkeruuden siementä, joka oli saanut alkunsa sodan ja evakkomatkojen aikana. Monet toiveet oli maahan poljettu, mutta nyt oli tehtävä parhaansa selvitäkseen tulevista koettelemuksista. 

Kesti vuosia ennen kuin pikku linnut tekivät pesiään oman kotikoivun haaraan, pinonkoloon tai oman kodin räystään alle. Ennen sitä oli tehty ankarasti työtä. Jouluksi muutettiin kesällä rakennettuun pieneen mökkiin asumaan. Oli yksi lehmä, hevonen ja sika. Mökissä aamuisin koottiin sängyt, separoitiin maito, kirnuttiin voi, leivottiin, laitettiin ruuat, hoidettiin lapset. Illalla taas levitettiin sängyt nukkumista varten. Huolimatta ahtaudesta äitini piti paikat siistinä ja kunnossa, tämän lisäksi hän teki ulkotöitä kotiaskareittensa välissä. Navetan valmistumisen jälkeen rakennettiin asuinrakennus, se helpotti monella tavalla elämää. 

Äidilläni oli tapana tuoda oma näkemyksensä asioihin, jotka eivät aina olleet oikeita, mutta hän piti päänsä. Äidin piti kääntää peilikuvaksi asuintalon piirustukset, jälkeenpäin se osoittautui huonoksi ratkaisuksi. Rakennukseen tehtiin tiilet itse, äiti ja isä tekivät ne yhdessä. Hänen mielestään piti tiilimuottia pienentää, tiilistä tulisi kauniimpia ja sirompia normaalikokoon verrattuna. Hän oli oikeassa, myöhemmin tiilikoko pieneni yleisesti. Kerran isä toi kotiin joulukuusen, puunlatvan isosta kuusesta. Tämä ei äitiä miellyttänyt ja hän ilmaisi mielipiteensä. Tästä isä kimpaantui: ”On sitten viimeinen kuusi minkä tähän huusholliin tuon, saat hakea itse kuusesi!” Siitä lähtien me pojat haimme joulukuusen, joka hyväkasvuisena miellytti hänen silmäänsä. Taloa rakennettaessa äiti joutui olemaan muurarin ”lekarina ” hän kantoi tiilet selässään jopa katolle asti. Muurari asui meillä muurauksen ajan ja oli innokas veikkaamaan. Äiti innostui veikkauksesta, yhdessä he laativat systeemejä. Muurarin lähdettyä äitini jatkoi veikkaamista ja sai myöhemmin 11 oikein, voittorahoilla hän osti kauniin korituolikaluston eteisen kuistille. 

Äitini nauroi nuorempana usein ja kun hän naurun aloitti, vaikea sitä oli saada loppumaan, vesi vain juoksi silmistä. Kerran kevät talvella lumi suli nopeasti ja navetan rakennushirret meinasivat jäädä ajamatta. Pidettiin talkoot, naapurin miehet tulivat hevosineen avuksi. Äitini kävi lapioimassa sulempiin kohtiin lunta, etteivät reet tarttuisi hiekkaan kiinni. Miehet kertoivat: ”Naapurin Siro teki topin, se alkoi ampua, piti pudottaa tukkeja kuormasta.”  Sekös äitiä nauratti, naurusta ei meinannut tulla loppua.” Ikänäin en uo kuult, että hevonen ampuu.”Ampuminen tarkoitti, kun hevonen ryntäili päin länkiä kuorman silti liikkumatta. Oli muitakin paikkakuntalaisten sanoja ja tapoja, jotka huvittivat äitiä. Kerran taas veljeni kanssa heittelimme kiviä mökin seinään. Isä oli edellisenä päivänä leikannut tukkamme puliksi. Äiti leipoi mökissä ja tuli ulos meitä kieltämään. Hänen menessä takaisin ja tietysti meidän piti heittää vielä kerran kivet seinään. Äiti ryntäsi vihaisena ovesta kimppuumme, nappasi pipon päästä ja tukkaan kiinni, käsi vaan hipaisi pulia päätä, tukistamisesta ei tullut mitään. Sekös sai äidin nauramaan ja me pojat säästyimme sillä kertaa tukkapöllyltä. Sodan jälkeen tukistaminen ja vitsan käyttö kuuluivat kasvatukseen yleisesti. 

Sodan aikana äiti oli joutunut selviämään yksin, huolehtimaan lapsista ja kaikista muistakin asioista. Selvitäkseen piti olla päättäväinen, monitaitoinen, tehdä asiat tehokkaan ripeästi. Sitä hän vaati myös muilta. Jos asiat eivät sujuneet, sai kuulla kunniansa. Silloin kun meistä lapsista ei apua ollut, hän joutui osallistumaan ulkotöihin huushollin ja karjanhoidon lisäksi. Naapuritaloissa emännät osallistuivat vähemmän ulkotöihin. Peltotöihin hän osallistui, raivioilla risujen polttoon, rukiinniittoon sirpillä, lyhteen sitomiseen. Hän ahkeroi heinätöissä aina muiden mukana ja oli syksyllä niittämässä viljaa viikatteella. Hän oli taitava niittäjä ja teroitti viikatteensa itse. Kerran yöllä äiti ja isä korjasivat seipäillä olleen ohran sateelta suojaan. Naapurit vähän ihmettelivät, mihin seipäillä olleet ohrat yön aikana olivat kadonneet. Työtä riitti, se ei ollut vaikuttamatta terveyteen, sydän sai värinöitä, joskus piti oikaista ojan pyörtäneelle lepäämään, että värinäkohtaus meni ohitse. Sydän- vaivat vähenivät hyvän lääkärin antaman lääkkeen ansiosta ja myöhemmin loppuivat kokonaan. Aamuvarhaisesta iltamyöhään tehty työ ja monet huolet koettelivat hermoja. Oli tehtävä ruuat, piti leipoa, lypsää lehmät, pestä pyykit käsin, tehdä itse saippuat, suolata lihat, keritä lampaat, kehrätä langat ja kutoa. Äiti keräsi marjat ja sienet, ja säilöi ne. Vaati tarmokkuutta, että kaiken pystyi tekemään. Väsymys alkoi näkyä totisuutena, iloisuuden puutteena ja sanomisena. Kaikki tämä ennen kuin meistä lapsista alkoi olla apua. Lapsia opettaessaan äiti saattoi napata luudan kädestä ja sanoa: ”Ripeämmin näin ja näin lakaistaan eikä vetelehditä.” Joskus hän uhkaili, ”Jos että lakkaa tekemästä pahojaanna, mie tulen ja nyhän joka karvan päästäännä” Nauravaisesta äidistä alkoi tulla tiukka, kovempi, totisempi.

Lumi peitti pellot, pakkanen paukkui nurkissa, talitintti räpisteli ikkunassa kuin sisälle pyrkien. Äiti kiiruhti navettapolkua tupaan kädet puuskassa. Navetalla aamun askareet on suoritettu ja nyt tuvan lämpimään. Eilen lämmitetty leivinuuni hohti lämpöään, Misse kissa kurkisteli uunin päältä.  Aamulla keitetyn kahvintuoksu leijaili vielä tuvassa. Avaraa tupaa valaisi kevättalven aurinko. Vaatekomeron vieressä olivat kangaspuut, osittain tulo-oven edessä, korissa matonkudekeriä odottamassa kutojaa. Tuvassa oli hiljaista, isä rahdin ajossa, lapset koulussa. Kahvin juotuaan hän alkoi kutoa räsymattoa, tästä työstä hän nauttii suunnattomasti. Matosta tuli suorareunaista ja tiukkaa, kuvio oli itse suunniteltu. Käsityöt olivat niitä töitä, joista hän silmin nähden piti, niitä tehdessään hän oli kuin toinen ihminen, kutoi hän sitten sukkaa, kehräsi tai virkkasi. Hän teki joskus Karjalan vaakunaa kuvaavan ryijynkin. Mieleeni on jäänyt villalangasta virkatut lapaset. Lapasen pää virkattiin tasaiseksi, joka sopi hyvin rukkaseen, joita paljon käytettiin siihen aikaan. Rukkasesta näkyvä osa virkattiin koristeeksi erivärisellä langalla. Huopuessaan lapanen oli lämmin ja miellyttävä. En nähnyt muiden virkkaamalla tekevän lapasia niin kuin äitini teki. Pienviljelijän emännän työssäkin oli hyvät ja huonot puolet. Käsityöt ja oma vapaus oli se vastapaino, joka auttoi äitiä jaksamaan. Lämpöisen tuvan rauhassa, hiljaisuuden keskellä kutominen vei ajatukset niin menneistä kun tulevista. Nämä hetket olivat arvokkaita, tuolloin hän varmaankin oli lähinnä omaa itseään.  

Äidillä oli sisimmässään jonkinlainen kauneuden taju. Se tarkoitti sitä, että huushollin piti olla kunnossa, puhtaana ja kodikkaana, kukkia ikkunalaudoilla, maljakoissa ja ulkona pihapenkeissä. Navetassa lehmät olivat harjattuna ja karjakeittiö järjestyksessä. Pihan piti olla siisti, ei romuja nurkissa, ovet eivät saaneet repsottaa auki. Pellolla heinäseiväsrivit tehtiin suoriksi hänen vaatimuksestaan, ojan reunat niitettiin. Eräs muisto kuvaa hyvin hänen suhtautumistaan asioihin. Kerran hän toi meille pikkupojille uudet lippalakit. Hattuja sovitellessamme äitini näytti miten hattu pitää laittaa päähän. Se ei saa olla silmillä eikä takaraivolla, vaan suorassa ja vähän kallellaan. Taidan pitää vieläkin hattuni kallellaan. Äiti luki lehtiä joskus kirjojakin. Kotiliesi lehti hänelle tuli aina, siitä voi seurata uusia tuulia, ruoka- ja käsityö ohjeita. Eräs huvittava piirre on jäänyt mieleeni. Hänen ylähampaidensa osaproteesi oli jonkin verran löystynyt. Kun hän oli omissa oloissaan, syventyen lukemiseen tai keskittyen johonkin muuhun tärkeään asiaan, hän pudotteli osaproteesia kielensä päälle ja pienellä leuan sivuliikkeellä painoi sen takaisin ja toisteli sitä. Isäni joskus sanoikin: ”Mylly jauhaa taas.”

Vuodet kuluivat, peltoala kasvoi, lehmäluku lisääntyi, samaten työt. Työt tehtiin pääosin käsin. Saavutettiin sama olotila kun Karjalasta lähdettäessä. Sai astella pihatiellä ohi kotiveräjän. Sai katsella kun peipponen rakensi pesäänsä kotikoivun haaraan, käki kukkui, kiuru saattoi ponnahtaa ojan reunalta korkeuksiin livertämään.  Lehmät laidunsivat haassa, pellolla tähkäpäät täyttyivät, juhannusruusut kukkivat seinustoilla. Lehtien kellastuessa ennen syksyn tuiskuja korjattiin sato, nostettiin juurekset, kerättiin marjat, vuoden kierto samanlaisena kuin ennen. Vaikka näin olikin, ei äidin kaipuu hävinnyt sinne kaukaiseen synnyinseutuun, josta hänen parhaat muistonsa olivat. 

Kesän lyhyys muistuttaa äitini elämästä. Kevät, tuo ihmisen nuoruus, on huomaamatta ohitse. Kesää kestää hetken, ehtiikö saada valmiiksi työnsä. Kunnes jo syksy saapuu ja ensimmäinen hallayö kuuraa maan. Niin kävi äidillekin, tukka harmaantui ennen aikojaan, uurteita alkoi näkyä kasvoissa, salakavalasti hiipivä vanhuus alkoi näyttää ensi oireitaan.  Vaikka me lapset olimme apuna askareissa, eikä hänen tarvinnut enää olla kaikessa mukana, kuitenkin jotkut asiat saivat hänet hermostumaan. Se esiintyi sanomisena, arvosteluna, jopa torailuna. Isäni joskus sanoikin: ”Nyt ralli pyörii”. Ehkä tähän osasyynä oli oman ajan vähyys, lomia ei ollut, työtä oli tehtävä vuodesta toiseen, oli arki tai pyhä, joulu tai juhannus. Pienistä tuloista oli omat menonsa, piti korjata ja joskus laittaa uutta. Alkoi näyttää siltä, että pientilat ovat elinkelvottomia ja niillä ei ole tulevaisuutta. Armoton ponnistelu alkoi tuntua turhalta, hukkaan heitetyltä. Näin oli käynyt jo kahdesti aikaisemmin, evakkoon lähdettäessä.  

Äidin luontainen arkuus ja varovaisuus haittasivat joskus elämää. Hän vierasti kaikkea uutta, ei uskallettu uudistua, tehtiin vanhoilla tavoilla asioita. Pyykki pestiin vanhanaikaisesti, kunnes naapurin emäntä sanoi: ” Otat nyt ne pyykit mukaasi, niin pestään ne meidän pulsaattorikoneella, näet miten paljon se helpottaa työtäsi.” Sen jälkeen meille hankittiin pyykinpesukone. Hänellä oli käytössää kulunut veitsi, jota hän aina käytti, teroitti sitä hellan kulmaa vasten. Terä kului lyhyeksi, ohueksi, partaveitsen teräväksi ja palveli emäntäänsä loppuun asti. 

Alkuaikoina äiti kutsui naapureita kylään, vastakutsuja ei herkästi tullut. Kutsumatta näillä seuduilla ei kyläilemässä käyty toisin kuin karjalaisten keskuudessa. Kyläläisten menot erosivat äidin aatemaailmasta, senkin vuoksi kanssakäyminen jäi vähäiseksi. Kirkonkylän Martat kokoontuivat toistensa luona, meilläkin vuorollaan. Näissä tilaisuuksissa äitini kävi ahkerasti. Martoissa kokoontui useita karjalaisia, äidin nuoruuden ystäväkin, jolla oli samanlaisia kokemuksia kuin äidillä. Mieli virkistyi, kun sai haastaa, laskea leikkiä ja nauraa samanhenkisten kanssa. Sukulaisista muistan mummoni, äitini äidin käyneen vain kerran meillä. Mummo asui toisella puolen Suomea, kulkuyhteydet olivat hankalat. Kirjeitä kyllä kirjoiteltiin ja kortteja läheteltiin. Muita sukulaisia kävi useammin, varsinkin äitini sedät olivat tervetulleita.

Työ vei paljon aikaa, lapsille sitä ei riittänyt. Lapsien kanssa oleminen oli pääasiassa työntekoa tai sen opettamista. Nuorena ollessa äiti piti meille hiihtokilpailuja, joihin naapurin pojatkin osallistuivat, aika otettiin herätyskellolla. Lumiukkojen tekoonkin hän osallistui. Äidin kasvatus ei mitenkään ollut isänmaallista, mutta radiosta kuunneltiin hiihtokilpailut, olympialaiset, Suomea kannustettiin aina. Joskus hän huusi ulkoa kuuntelemaan valtiollisia tapahtumia, päämiesten virkaanastujaisia tai hautajaisia. Suomen lippua hän kaipasi, olisi halunnut lipun liehumaan kotitalon kattojen yläpuolelle. Sitä ei kyläläisten aatemaailman mukaan pidetty suotavana ja sen vuoksi se jäi laittamatta. Se kaiveli ja kismitti äitiä. 

Tuli luopumisen aika. Ensin äiti luopui lehmistä, tilalle tulivat kanat, niistäkin piti luopua aikanaan. Elämäntyö alkoi olla tehty, kunto heikkeni, muutto hankittuun vanhuuden asuntoon edessä. Kesäisin vielä palattiin kotiin, leivottiin piirakoita, saunottiin, keinuttiin pihakeinussa. Kannettuaan aikanaan lapsistaan huolta hän pyrki vieläkin liikaa puuttumaan lastensa perheiden asioihin. Hän huolehti jonkin aikaa lastenlapsen aamuisesta kouluun lähdöstä. 

Äiti oli kasvuympäristönsä lapsi, missä synnyit, sinne kaipasit. Neljä vuotta kului mierolaisena, vieraan katon alla, vierailla pihoilla, vieraan kurkihirren alla, ennen kuin päästiin taas uuden elämän alkuun ja omaan mökkiin muuttamaan. Tuntui kuin äitini ei koskaan sydämestään sopeutunut vieraaseen ympäristöön, vaikka häneltä ulkonaisesti ei puuttunut mitään. Ehkä hän kaipasi enemmän karjalaisuutta kuin Karjalaa, sitä yhteisöllisyyttä, iloisuutta ja vapaampaa elämän tapaa. Lapsuuden ja nuoruuden kultaisinta aikaa hän kantoi sydämessään elämänsä ajan. Hänellä olisi ollut tilaisuus myöhemmin käydä Karjalassa, mutta luonteen arkuus ja pelko mielensä pahoittumisesta estivät lähtemästä. Puhuttiin, että Karjala luovutettiin, äidin mielestä se ryöstettiin. 

Isäni oli äitiä 10 vuotta vanhempi. Kun isäni sairastui, äitini hoiti isää hänen kuolemaansa asti. Äidin elämässä isän tukeminen, kannustaminen, etusijalle laittaminen oli luontaista, vaikka joskus häntä moittikin. Lukemattomat kerrat hän kiikutti kahvipannun ja tuoreet pullat korissa isän työmaalle, metsään tai pellolle. Laittoi tuomiset pienen liinan päälle, ojan pyörtäneelle tai kannon päähän. Katsellessaan isän töitä tapansa mukaan toi oman käsityksensä asioihin. Siinä sitä sitten ojan pyörtäneellä istuen keskusteltiin ja suunniteltiin tulevaisuutta. Leskeksi jäätyään hän eleli hyväkuntoisena vielä pitkään. Polkupyörällä hän kulki asioillaan, aurinkoisina päivinä pyöräili luonammekin. Ei mennyt elämän työ täysin hukkaan, kun kotitaloa asui oma poika perheineen. Kävi joskus auttelemassakin. Ihaili lipputangossa olevaa Suomen lippua, joka liehui sinistä taivasta vasten. Oli täysin hänen ansiotaan, että lippu liehui tangossa, ja näkyi kylätielle asti. Kävi niin, että kun täytin 50 vuotta, äiti antoi lahjaksi Suomen lipun ja tangon. Meille pystytetty lipputanko oli ensimmäinen koko kylässä, tästä äitini tunsi ylpeyttä. Näin hän pitkäaikaisen toiveensa toteutui.

Hän ei tuntunut sopeutuvan oikein vanhuudenasuntoon, hän ei tuntenut sitä oikeaksi kodikseen. Taloyhtiön säännöt eivät sopineet ihmiselle, joka oli tottunut tekemään itsenäisesti ja päättämään tahtonsa mukaan asioista. Kerran sattui tapaus, jossa äiti meinasi menettää mielen rauhansa. Rivitalossa tehtiin kattoremonttia, ressut oli levitetty puretulle katolle. Yöllä tuli voimakas myrsky sateineen. Se repi ressut auki heidän asuntonsa kohdalta. Vesisateessa kattoeristeet kastuivat ja vettä tippui sisälle kastellen tapettiseinät. Vakuutus korvasi kuitenkin vahingon, kaikki laitettiin uusiksi. Kesti kauan ennen kuin äitini toipui järkytyksestä. Murhetta aiheutti myös vuotava ränni, jota ei saatu kuntoon.

 Asunto sijaitsi hyvällä paikalla. Sen viihtyisyyttä lisäsi oma sauna, jonka lauteitten alla hän säilytti kotoa tuomiaan esineitä ja astioita, joita ei koskaan tarvinnut. Varautuminen pahimpaan kuvasi hänen luonnettaan. Kun vierailimme hänen luonaan, itse leivotut leivonnaiset ja karjalanpiirakat kuuluivat joka kerta kahvin kanssa tarjottaviin. Talon toisessa päässä asui sivukylältä tullut emäntä tyttärensä kanssa. Heidän kanssaan äiti enimmäkseen seurusteli, heillä oli yhteisiä asioita ja kokemuksia. Muut asukkaat jäivät vieraammiksi erilaisine kokemuksineen. Eläkerahoillaan hän ”raatsi” ostaa kasettiradion ja hankki joitakin kasetteja. Soittimellaan hän jopa itse äänitti joululauluja ja karjalaisten lauluja, joita kuunteli ja lauleskeli mielellään. Kirjoittipa hän jonkun runonkin paikallislehteen. Lähellä sijaitsevassa seurakunta talossa kävi hartaustilaisuuksissa, harvemmin muissa riennoissa. Pyöreitä vuosia täytettyään seurakunnasta kävi pappi tervehtimässä ja onnittelemassa päivänsankaria. Ne olivat mieluisia käyntejä, kun sai tarjota piirakoita kahvin kanssa ja kertoa monista elämän vaiheistaan. 

Ulkopuolisuuden tunne, yksin asuminen ja yksinäisyyskin aiheuttivat ehkä sen, että hän alkoi luulla ja myöhemmin kuulla harhoja. Eräänä päivänä tuntiessaan itsensä hyväkuntoiseksi, hän lähti polkupyörällä kirkonkylään asioimaan ja käymään ystävänsä luona. Matka on edestakaisin noin 10 km, lisäksi menomatkalla on pitkä Ristamäen ahde noustavaksi. Kotiin tulon jälkeen, hän laittoi itselleen ruokaa, kattoi pöydän, nosti kattilan keittoineen liedeltä.

 Vaimoni oli juuri lähdössä töistä kotiin, kun soi puhelin. ”Nyt ei mummon asiat ole kunnossa, jos tulisit heti tänne,” äitini sanoi puhelimeen. Hän soitti myös siskolleni Airille. Kun vaimoni tuli paikalle, äitini istui sängynlaidalla ja piteli päässä olevaa isoa kuhmua. Kaikesta voi päätellä, että hän oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Ei tiedetä aikaa, milloin kaatuminen oli tapahtunut. Keitto oli vielä lämmintä, hän ei ollut ehtinyt syödä, pöydällä oleva lautanen oli puhdas. Siskoni soitti ampulanssin paikalle. Taluttaen hänet vietiin autoon ja hän antoi vielä neuvoja kotiin jääville, mutta puhe alkoi puuroutua. Matkalla sairaalaan hän menetti tajuntansa. Hoitajan mukaan hän yritti sairaalassa sanoa vielä jotain järkevää, mutta sen jälkeen tajuttomuus vei voiton. Kuvauksissa todettiin verisuonen katkenneen aivoissa, lääkärit sanoivat sen olevan niin pahassa paikassa, ettei voida leikata. Seuraavan päivän iltana hänet siirrettiin Tampereelta Vammalan aluesairaalaan. Kun kävin häntä katsomassa, hän nukkui rauhallisesti kasvoilla levollinen ilme, muttei tuntenut läsnäoloani. Tiesin, että aikaa ei ole paljon. Kesti muutaman päivän, kun lähdön hetki tuli. Maallinen elämä päättyi samaan uneen, joka alkoi kotoa lähtiessä. Rauha sai rauhan, luulot ja pelot olivat poissa, kuuloharhat eivät enää kiusanneet öisin. Hänen elämänsä ei ollut helppoa. Luoja kuitenkin armahti häntä lempeällä kuolemalla. Hän ei ehtinyt aterioida, katettu tyhjä lautanen pöydällä, keitto kattilassa. Kohtalo päätti toisin. 

Ajattelin, kuinka outo on ihmisen mieli. Äiti, tuntui kuin elämästäsi olisi puuttunut jotain, tai olisit kadottanut sen. Elämän kiireissä et löytänyt kadottamaasi, niitä henkisiä lähteitä tai virtauksia joita olisit toivonut. Tuntui kuin orpoudesta asti epävarmuus, arkuus, pelokkuus, ehkä hienoinen itsetunnon puutekin vaivasi sinua. Sota, evakkomatkat ja ainainen huoli tulevaisuudesta vielä lisäsivät näitä tunteita. Piti kovettaa itseään, että pääsi läpi näistä tunteista. Se on vaatinut paljon rohkeutta ja uhrautumista. Ehkä et vanhanakaan päässyt sopusointuun kohtalosi kanssa, vaikka sitä olisit halunnut.

Sairaalan alakerrassa virrenveisuun jälkeen äidin arkunkansi suljettiin. Vainajaa lähdettiin kuljettamaan kohti Hämeenkyrössä sijaitsevaa Mäntyrinteen kappelia. Ruumisauto pysähtyi hetkeksi Hämeenkyrön kirkon viereen, kuuntelemaan kuolinkellojen soittoa. Kellon soitto kuuluu kauaksi, tarkkakorvainen voi päätellä kumahduksista, onko kysymyksessä mies vai nainen. Tuskin kukaan muu kuin me tiesimme, kenelle kelloja soitetaan. Perheen ulkopuolelta se oli ainoa kunnianosoitus äidilleni muutaman hopeisen lusikan lisäksi, jotka tunnustuksena annettiin puhtaan maidon tuottamisesta meijeriin. Hänelle ei ollut pidetty juhlapuheita, eikä annettu mitaleita, vaikka hän ne olisi hyvin ansainnut. Äitiäni ei kovin lempeäksi voitu kutsua, silti hän oli hyvä äiti. Meillä oli puhdas viihtyisä koti, ruoka aina laitettuna, puhtaat vaatteet, sukat parsittuna ja napit ommeltuna. Meidät kasvatettiin tekemään työtä ja opetettiin monia taitoja, joita elämävarrella on tarvinnut. Hän ja hänen kaltaisensa pienviljelijöiden emännät tekivät raskaan ja arvokkaan työn yhteiskunnassamme. Työtä tehden ja itsensä uhraten he veivät perheitään läpi sodan- ja jälleenrakentamisen ajan. He kasvattivat suuret ikäluokat terveinä ja ahkerina rakentamaan tulevaa hyvinvointia. 

Äiti, kiitän sinua kaikesta, niistä tunnelmista, lapsuuden hetkistä jouluista, pullantuoksuista, karjalanpiirakoista, kotisaunan lämmöstä, marjamatkoista ja monista muistoista. Sinä tiesit sen, vaikka me emme sitä silloin ymmärtäneet, että nuo vaatimattomalta tuntuvat asiat tulevat antamaan pohjavireen meidän elämälle. Niitä ei tarvitse ajatella joka päivä, mutta kuitenkin ne ovat jossain siellä taustalla.  

Aurinkoisena alkukesän päivänä äitini siunattiin Mäntyrinteen kappelissa ja laskettiin hautaan isäni viereen.

 Hautakiveen äitini kuolinpäiväksi on merkitty 25.4.2001