Kerron tässä tarinan äidistäni, arjen sankarista, selviytyjästä.

Äiti sitoi heinäharavat isävainajan polkupyörän runkoa vasten. Asetti veljen istumaan rungolle ja meidät pikkutytöt tarakalle. Mentiin ahoniitylle heinäntekoon.

Isäni oli menehtynyt Salpalinjaa rakentaessa vuonna 1942. Äidille jäi isävainaan polkupyörä ja vikuroiva varsahevonen avuksi perheen talouden eteenpäin viemiseksi. Isän kuolema oli äitini toinen leskeys.

Nuoruuden avioliittoonkin hiipi kuolema. Mies menehtyi tuberkuloosiin. Äiti jäi kahden alle kaksivuotiaan lapsen yksinhuoltajaksi ja kotihirret rakentamista vaille. Elämää koetteli vielä kolme evakkoon lähtöä ja kodin jättäminen. Itse äiti muisteli elämäänsä: ”Kolme kertaa olen elämäni joutunut aloittamaan tyhjästä, kovalla työllä olen selviytynyt”.

Äitini avioitui myöhemmin isäni kanssa. Nyt hänellä oli koti, jonka eteen tehdä työtä. Talo oli velkaantunut, mutta nuori miniä nosti talouden kuntoon sitkeällä uurastuksella. Äitini oli työhön lähdössa edelläkävijä, isäni hevosen kanssa ehätti perään.

Vanhempani rakensivat pihapiiriin uuden navetan omavalamista tiilistä sekä ostivat lisämaita toimeentulon parantamiseksi. Iltaisin äiti teki varsiluutia lisätuloja saadakseen. Luudat myytiin Viipurin kaupungille. Äitini sitomat luudat olivat kysyttyjä. Ne olivat hyvin tehtyjä ja vahvoja. Luutavarvut piti kerätä keväthangilta.

Elämä omavaraistaloudella toimeentulevassa kodissa oli vaatimatonta, mutta lämmintä ja turvallista. Meitä syntyi neljä lasta. Tosin nuorin sisareni Helmi Maria menehtyi muutaman kuukauden ikäisenä varmaan sen aikaisten hoitomenetelmien puutteeseen.

Talvisota ja kodittomuus…

Talvisodan syttyessä olimme kylmällä evakkotiellä ilman päämäärää ja kodittomia.

Moni vieras, kylmä nurkka tuli koettua.

Syksyllä 1941 saimme palata takaisin vallattuun kotikylään. Olimme ensimmäiset paluumuuttajat. Äitini oli ostanut Perho-nimisen lehmän. Hän ei osannut elää ilman lehmää, vaikka meillä ei ollut omaa kotiakaan. Kotikarjamme oli jäätynyt talvisodan pakkasiin. Muistan, kuinka Perhoa taluttaen kuljimme kohti kaivattua kotikylää. Pioneerit varoittelivat miinoista.

Äitini korjasi ja siisti rikotun kotimme asumiskuntoon. Kylässä ei ollut sähköjä. Öljylyhty oli valonamme. Kun äiti meni lyhdyn kanssa navettaan, polttelimme me lapset pärettä ”liitan” äärellä vanhaäidin valvonnassa. Isä oli Syvärillä isänmaatamme puolustamassa.

Juhannuksena, vuonna 1944, olimme jälleen evakkotiellä karjoinemme menossa kohti tuntematonta.

Enoni oli hankkinut maatilan Pohjanmaalta. Me lapset halusimme sukulaisten luo Pohjanmaalle. Äitini hommasi Varsinais-Suomeen osoitetun härkävaunun liitettäväksi pohjoiseen päin menevään junaan. Se oli kotimme, jossa asuimme lehminemme. Matka härkävaunussa kesti kaksi viikkoa. Radat olivat ruuhkaisia, täynnä kodittomia ihmisiä karjoineen lapsineen.

Täältä lakeudelta leskiäitini hankki maatilan. Tukena olimme me alaikäiset lapset. Tämä lakeuden kodin multaa hän kuokki niin innolla, että naapurin emäntä heräsi yöllä siihen, kun äitini kuokka kalahti kiveen. Me lapsetkin iloitsimme omasta kodista ja halusimme tehdä työyä kodin hyväksi.

Äitini oli kovasti sukurakas. Hän otti sukulaispoikia kesäpojiksi, rakasti heitä kuin omia lapsiaan ja vei työhön mukaan. Pojat muistelevat lämmöllä aina ahertavaa äitiäni. Kolhut ja menetykset eivät olleet tehneet äidistä katkeraa, vaan kaikkien rakastaman Lyyli-äidin.

Kun Karjalan äiti siunattiin lakeuden multiin, luki sukulaispojan muistovärssyssä ”Kaatui suurin puu, on vaiti metsä muu”.

Äitini oli todella vaatimaton arjen sankari, selviytyjä.