Äitini Aili syntyi maanviljelijäperheeseen Pyhännän Tavastkengällä v. 1926. Perheessä oli yhdeksän lasta, joista aikuiseksi asti selvisi seitsemän, yksi poika ja kuusi tyttöä. Siihen aikaan lapset ja nuoret liikkuivat paljon, sekä kotiaskareissa että urheilukentillä. Äitini osallistui siskojensa tapaan pesäpallo-otteluihin, aina piirinmestaruustasolle asti. Kesät talvet kuljettiin pelimatkoilla kuorma-auton lavalla.

Lapsuudestaan äitini muistaa, kuinka oikeudenmukainen ja lempeä isä hänellä oli. Perheen käyttövarat olivat hirren päällä laatikossa ja jokainen tiesi, paljonko niitä on. Pienimmät lapsetkin saivat käydä tarkistamassa rahatilanteen. Äitini nauroi, kuinka pikkusisko usein läksytti muita ja kyseli, kuka on taas tuhlannut perheen rahoja!

Sodan syttyessä kotitaloon ei jäänyt nuoria miehiä, joten äitini joutui osallistumaan kaikkiin talon töihin. Hän oli isänsä luottohevoskuski. Kesät painettiin maatöissä ja talvet savotoissa, kaukana kotoa. Häntä kohdeltiin savottakämpissä reilusti ja kunnioittavasti, ei pidetty eroa, oliko mies vai nainen.

Isäni Toivon äiti löysi samalta kylältä ja muutti avioituessaan miniäksi isän kotitaloon. Minä synnyin naapurinemännän avustamana ja naapurit toivat saunaruokia uudelle tulokkaalle. Siihen aikaan yleensä toivottiin, että tulokas olisi ollut poika, mutta kun isäni kotona oli viisi poikaa eikä yhtään tyttöä, mummuni oli todennut, että kyllä se tyttökin on tervetullut!

Kun olin kolmevuotias, meitä kohtasi suuri suru. Isäni oli lähtenyt talkootöihin sukulaisten luo peukalokyydillä. Kuorma-auto otti hänet lavalle ja kun hänen olisi pitänyt jäädä pois, kuljettaja ei ilmeisesti uskaltanut pysähtyä mäen päällä, jolloin isäni hyppäsi lavalta joutuen pyörän ruhjomaksi. Äitini nähtyä pihalle tulleet tutut miehet, mutta ei isääni, hän arvasi kuinka oli käynyt. Äidin itkiessä sitä, että nyt hänellä ei ole ketään, olin vastannut, että onhan sinulla minut. Olin myös ehdottanut, että menisimme pöydän alle piiloon, ettei kukaan voisi tulla kertomaan meille mitään pahaa.

Isän kuoleman jälkeen muutimme äidin kanssa hänen lapsuudenkotiinsa, joka oli tuolloin enoni koti. Siellä saimme lämpimän vastaanoton ja enoni muistutti, että hän tulee aina olemaan minulle kuin isä.

Koska äidillä ei ollut mitään ammattikoulutusta, hän hakeutui kauppakurssille Etelä-Suomeen. Se kesti vuoden ja minä olin sinä aikana hoidossa paitsi enoni kotona myös Lopella Senja-tädin ja Vilho-sedän maatilalla. Äidin vierailut olivat aina tosi odotettuja!

Kurssin loputtua äitini ja hänen nuorin siskonsa päättivät ostaa yhdessä pienen kaupan Vaalan Pelsolta. Siinä oli yksi asuinhuone, pieni kauppa ja varasto ja se sijaitsi suon laidalla. Koska rahaa ei liiemmin ollut ja äiti oli tottunut kaikenlaisiin miesten töihin, hän nikkaroi meille huonekalut kaupan tyhjenneistä omena- ja appelsiinilaatikoista. Pelsolla oli vankila, ja luottovangit kuljettivat kärryillä taloihin vedet ja maidot. Me kylän lapsetkin saimme usein kovilla pakkasilla kyydin kouluun vankien hevoskärryissä.

Tätini avioitui Laurin kanssa ja heidän yhteinen pesänsä oli kaupan lämpimässä varastossa äidin ja minun jakaessa sen ainoan asuinhuoneen. Tilaa tuli hiukan lisää, kun uusi kauppa rakennettiin vuonna 1960 samalle Lintukummun kylälle. Siellä äiti ja Ulla-täti tekivät kauppaa eläkevuosiinsa asti. Mitään tarkkoja aukioloaikoja ei ollut, vaan usein mentiin myymään naapureille takaoven kautta. Työnjako oli selvä: äitini hoiti kirjanpitoa ja tätini vastasi tavarahankinnoista. Molemmat tietysti touhusivat kaupassa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Lauri-sedän osaksi tuli tavaroiden kuljetukset asiakkaille iltaisin, vanginvartijan töittensä ohella. Myös kotihommissa oli työnjakoa: tätini laittoi ruokaa, minä leivoin ja äitini siivosi, hoiti kasvit ja pihan.

Vähäinen vapaa-aika käytettiin hyödyksi kesällä hillasoilla ja puolukassa, mikä myös ylläpiti hyvää kuntoa. Talvisin äiti harrasti kutomista. Lukuisat sukat, villapaidat ja hienot pitsiliinat ovat vieläkin muistona hänen taidoistaan.

Kun he kaikki kolme eläköityivät, muuttivat he minun perheeni lähelle Vaasaan. Äiti hankki kerrostalokaksion meren rannalta Palosaarelta ja tätini ja setäni omakotitalon. Siinä vaiheessa äitinikin perehtyi enemmän ruuanlaittoon ja leipomiseen ja oli niistä tosi innostunut. Hän oli myös aivan ihastunut uuteen, itsenäiseen elämäänsä ja sanoi usein minulle, kuinka onnellista aikaa tämä on! Aluksi Pelson kauppa toimi äidin ”kesämökkinä”. Sinne hän meni kuin muuttolintu keväisin, kasvatteli siellä perunoita ja porkkanoita ja tuli saaliineen syksyllä takaisin Vaasaan.

Terveyden pettäessä kauppa myytiin. Viherpeukalona äitini halusi kuitenkin vielä auttaa meitä laittamalla kotiimme kukkaistutuksia ja poimimalla pensaista marjoja. Omassa kerrostalokaksiossaan hänellä oli parveke, jossa kukoistivat kukat, tomaatit, jopa pussiperunatkin!

Eräänä kesäisenä perjantaina menimme veneellä äidin asunnon vierestä mökillemme. Hän tuli tapansa mukaan vilkuttamaan meille parvekkeelta. Se oli viimeinen vilkutus, hänen sydämensä petti seuraavana päivänä. Löysin hänet omasta sängystään makaamasta silmälasit päässään ja lehti edessään. Kuolema oli tullut äkkiä.

Vain muutama päivä ennen kuolemaansa hän sai kuulla, että ensimmäinen lapsenlapsenlapsi oli tulossa, jolloin yleensä tunteitaan peittelevä äitini puhkesi itkuun ilosta.

Äitini oli luontoihminen henkeen ja vereen, tykkäsi maatöistä, rakasti kukkia ja kaikenlaisia eläimiä ja seurusteli ikkunan takana parveilevien lintujen kanssa. Hän seurasi tarkkaan uutisia ja oli kiinnostunut urheilusta ja yhteiskunnallisista asioista elämänsä loppuun saakka. Niistä keskusteltiin aina tavatessamme ja äidillä oli vahvat mielipiteet asioista, hän ei ollut vietävissä! Sota-ajan lapsena hän eli elämänsä vaatimattomasti ja laittoi aina perheeni hyvinvoinnin omien tarpeittensa edelle.