Aino Wansén - balettiloikalla yli esteiden

Helmikuu 2009. Istun isoäitini Aino Wansénin muistotilaisuudessa Tampereella. Katson itkuisin silmin Ainon muistoksi tehtyä kuvaesitystä, jossa kuva mummista toisensa perään heijastetaan valkokankaalle. Kuva atleettisesta tytöstä loikkaamassa haarahyppyyn pellolla. Kuva kauniista tanssijattaresta viihdekiertueella. Kuva äidistä opettamassa lapsilleen hiihtoa omakotitalon takapihalla. Kuva vanhasta naisesta vaeltamassa Intian kaduilla. Huomaan itkuni vaihtuvan ilon ja naurun kyyneleiksi. Miten isoäidilläni on voinutkaan olla noin rikas ja ihmeellinen elämä? Elämä, joka on eteenpäin kertomisen arvoinen.

Työväen perinnön kantaja

Aino Wansén syntyi Tampereella 1924 kuopukseksi työläispariskunnalle ja pikkusiskoksi kahta vuotta vanhemmalle sisarelleen. Ainon isä oli teräväpäinen ja särmikäsluontoinen kirvesmies, joka lyhyiksi jääneistä kouluvuosistaan huolimatta sivisti itseään kirjallisuuden avulla. Työväkeen kuuluvana hän oli ollut vuoden 1918 sisällissodassa punaisten puolella ja joutunut sen vuoksi vankileirille, josta hän täpärästi vapautui. Vaikkei perheessä sitä ääneen sanottukaan, olivat sisällissodan vuodet jättäneet syvät ja raskaat taakat perheelle.

Ainon äiti oli omatoiminen kodin hengetär, joka oli jo nuorena tyttönä oppinut huolehtimaan perheestä ja kodista. Äidin taidot ja osaaminen eivät rajoittuneet ainoastaan kodinhoidon piiriin. Hän oli laaja-alainen moniosaaja, joka kouluttautui erinäisillä kursseilla milloin mihinkin ammattiin, hierojasta hiusten kähertäjäksi, mille ammatille olikaan kysyntää lähiseudulla. Tämän lisäksi hän rakasti taiteita, erityisesti maalaamista, ja hänen luovuutensa ja taiteellisuutensa periytyivät myös Ainolle.

Äidin lempeä, suvaitseva ja kannustava luonne muodosti oivan vastaparin perheen isän särmikkäälle ja ankaralle luonteelle. Äidin kannustuksella ja hyväksynnällä olikin suuri vaikutus perheen tytärten maailmankuvan muodostumiseen.

Ainolle oli jo kansakoulussa selvää, että isona hänestä tulisi voimistelun opettaja. ”Se oli ainoa asia, jossa olin koskaan todella hyvä”, perusteli hän myöhemmin ammatinvalintaansa.

Liikunnan opettajaksi pystyi tuolloin kouluttautumaan ainoastaan Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella, jonne pääseminen vaati oppikoulun suorittamista. Ainon isä tunnettiin perheessä jyrkistä mielipiteistään koskien työläisperheen lapsen korkeakoulu-uraa, olihan isältäkin kielletty aikoinaan oppikouluun pyrkiminen työläistaustaan vedoten.

Aino näki parhaimmaksi kertoa vain äidilleen unelmistaan ja pyrki salaa isältään oppikouluun, mihin hänen äitinsä kannustikin. Kun tuli aika kertoa isälle hyväksytystä opiskelupaikasta, totesi isä ainoastaan: ”Mutta muista, että sillä asialla ei sitten leuhkita”.

Ahkerana työmyyränä Aino menestyi koulunkäynnissä hyvin. Arvosanat eivät tulleet aina helpolla, mutta sinnikkäällä puurtamisella syntyi hyvät oppimistulokset. Lopulta Ainon isäkin oli ylpeä tyttärensä opinnoista ja tukikin niitä monin eri tavoin.

Liikunnan riemusta liikuntakasvattajaksi

Ainon nuoruudessa urheiluseurat muodostivat keskeisen paikan nuorisotyölle ja nuorten keskinäisille kohtaamisille. Suomen urheiluseurat jakautuivat hyvin vahvasti kahteen leiriin: porvaritaustaisten ja työväen luokan urheiluseuroihin.

Ainon ollessa lapsi hänen perheensä muutti Tampereen Petsamoon, jossa lähes kaikki seudun nuoret kuuluivat Tampereen Kisatovereihin, työväenliikkeen urheiluseuraan. Seuran kautta Aino sai ensikosketuksen liikuntaan, josta tuli hänen elämänsä intohimo. Hän koki suunnatonta riemua ja onnistumisen kokemuksia liikunnan myötä, oppi helposti useimmat urheilulajit ja osoitti lahjakkuutta niissä. Rakkaimmiksi lajeiksi muodostuivat kuitenkin voimistelu, tanssi ja baletti.

Aino koki talvi- ja jatkosodan kauheudet nuorena tyttönä. Leikekirjaansa hän leikkasi ja säilytti rintamalla kaatuneiden koulu- ja seuratovereiden kuolinilmoituksia.

Muutamat Ainon seuratoverit lähtivät sodan aikana rintamalle viihdekiertueille, joiden tarkoitus oli nostattaa mielialaa niin rintamalla kuin kotijoukoissakin, sekä estää sotilaiden sotaväsymystä. Kiertueet koostuivat usein tanssijoista, laulajista ja muista viihdealan taitajista.

Aino olisi halunnut lähteä ystäviensä mukana rintamakiertueelle, mutta hänen isänsä kielsi tämän. Tyttären tivatessa syytä tälle hänen isänsä vastasi: ”Ymmärrät sitten aikuisena”. Isän kielto ei ollut perusteeton. Rintamakiertueiden hyvästä valvonnasta huolimatta tulituksen kohteeksi joutuminen ja hengenvaaralliset olot olivat esiintyjillekin todellisia uhkia. Lisäksi sotilaat käyttäytyivät paikoin epäkunnioittavasti ja aggressiivisesti kiertueilla esiintyviä naisia kohtaan.

Aino aloitti opintonsa Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella. Hän oli matkalla kohti unelma-ammattiaan ja elämäntehtäväänsä.

Muuten riemullista opiskelijaelämää varjosti sodan jälkeisen pula-ajan tuoma niukkuus rahasta ja elintarvikkeista. Kekseliäs Aino haki lisätienestiä opintoihinsa erilaisten töiden kautta: hän istui mallina Ateneumin taideopiskelijoille, kävi tanssimassa iltamakiertueilla, myi itse tekemiään koreografioita voimisteluesityksiin, teki töitä mannekiinina ja oli jopa tukinuitossa kesäisin. Laaja-alainen työkokemus kertoi Ainon palavasta halusta kokeilla ja kokea uusia asioita, mutta myös hyödyntää hänen lahjojaan taiteen ja tanssin saralla.

Paljon urheileva, atleettinen Aino joutui pärjäämään pitkään ainoastaan itse kasvattamillaan perunoilla ja suolakurkuilla. Kapea ruokavalio johti kuitenkin aliravitsemustilaan ja lääkärin myöntämiin ylimääräisiin ruokasäännöstelykuponkeihin, joilla Aino sai ostettua energiapitoisempaa ruokaa.

Työväen urheiluliitto (TUL) teki vierailun Pohjoismaisen voimisteluliiton 25-vuotisjuhliin Tukholmaan vuonna 1945. Matkalle valittiin karsintakilpailujen kautta 12-hengen voimistelujoukkue edustamaan TUL:lia. Urheiluseurojen ystävyysseuramatkat tarjosivat harvinaislaatuisen mahdollisuuden matkustamiseen tuona aikana. Liiton tekemä matka ja voimisteluesitys olivat seuralle menestys ja ne herättivät huomiota kotimaan urheilumaailmassa.

Aino oli yksi matkalle päässeistä suomalaisista. Matka Tukholmaan oli Ainolle suuri elämys, sillä ero hyvinvoivan Ruotsin ja pula-ajan ruokasäännöstelystä kärsivän Suomen välillä oli huima. Aino ihastui Tukholman konditorioissa myytäviin leivonnaisiin, jotka olivat harvinaista herkkua Suomessa. Aino osti ja söi leivonnaisia kerralla niin paljon, että hän voi lopulta huonosti.

Valmistuttuaan Aino teki pitkän uran voimistelun opettajana. Hän aloitti työnsä 1950-luvun alussa Kankaanpäässä ja sai opettajakunnasta monia elinikäisiä ystäviä.

Tuolloin hän osti myös ensimmäisen autonsa, mikä oli noina aikoina suuri harvinaisuus, varsinkin nuorille naisille. Autoja jouduttiin varaamaan ja odottamaan pitkiäkin aikoja. Aino lähti ystävättärensä kanssa automatkalle ympäri Eurooppaa vuonna 1953, mikä herätti paljon huomiota ja ihmetystä paikallisten maitten (erityisesti miespuolisissa) kansalaisissa. Matkustaminen ulkomaille ylipäätänsä oli harvinainen ja suuri elämys suomalaisille 1950–1960-luvulla.

Mielekkään työn lisäksi Aino toteutti pitkäaikaisen unelmansa ja perusti oman balettikoulunsa. Satakunnan alueella ei juurikaan ollut balettikouluja 1950-luvulla, joten Ainon balettitunnit keräsivät lapsia Kankaanpäätä kauempaakin. Suosion saavuttanut balettikoulu oli Ainolle suuri ylpeyden aihe ja uusi tapa viedä eteenpäin liikunnan ilosanomaa. Kankaanpäästä Aino siirtyi voimistelunopettajaksi Tampereelle, jonne hän asettui asumaan elämänsä loppuun saakka.

Väliinputoaja eri ryhmien välillä

Opiskeluvuosiensa aikana Aino koki olevansa eräänlaisessa välitilassa edustamansa työväenluokan ja opintojen muodostaman ryhmän kanssa. Hän kannatti kyllä työväenluokan aatetta, mutta perheensä tavoin ei koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Suurin osa Ainon opiskelutovereista ja yliopiston opettajista edusti kuitenkin porvaristoa.

Kansan sisäiset konfliktit ja jakautuminen kahteen eri leiriin näkyi vahvasti myös urheilumaailmassa. Muun muassa Suomen Naisten Voimisteluliitto jakautui 1920-luvulta lähtien työväen ja porvaritaustaisten voimistelujoukkueisiin.

Aino saatettiin jättää tärkeän voimisteluesityksen ulkopuolelle sillä perusteella, että hän edusti työväenluokan urheiluseuraa. Hän muisteli erään opettajansa sanoneen hänestä: ”Muuten mukava tyttö, mutta kommunisti”, minkä Aino ei kokenut lainkaan pitävän hänen kohdallaan paikkaansa.

Ryhmään kuulumattomuuden tunne näkyi myös Ainon suhteessa vanhaan urheiluseuraansa Tampereen Kisatovereihin. Hän ei ollut läheskään aina samaa mieltä seuraan puoluepoliittisten mielipiteiden kanssa, ja teki tämän selväksi. Ensisijaisesti Aino koki kuuluvansa seuraan urheilijana, ei poliittisena kannanottajana, ja hän halusi edistää seuran tekemää työtä liikunnan, ei politiikan parissa.

Tunne ryhmään kuulumattomuudesta jatkui myös Ainon sosiaalisissa suhteissa ja ystäväpiireissä. Aloittaessaan voimistelunopettajan työt hän sai monia hyviä ystäviä koulujen opettajanhuoneiden ääreltä. He edustivat kuitenkin lähes poikkeuksetta oikeistolaisempaa näkemystä kuin hän, minkä takia Aino ei koskaan täysin kokenut kuuluvansa heidän joukkoonsa.

Ryhmään kuulumisen problematiikka näkyi myös Ainon suhteessa uskontoon ja kirkkoon. Aino koki, ettei ”valkoisella” porvaristoa tukeneella kirkolla ja papistolla ollut mitään annettavaa hänelle. Tämä ajatusmalli oli yleinen Suomen työväenluokan piirissä erityisesti vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, jolloin kirkko oli puolustanut avoimesti valkoisten armeijaa.

Kokemus valkoisesta kirkosta oli periytynyt Ainollekin kotoa jo pienestä pitäen. Aino ei pitänyt kirkkoa instituutiona, joka olisi edustanut häntä ja hänen hengellisyyttään. Hän erosikin tämän takia kirkosta. Tästä huolimatta Ainosta välittyi hänen oma henkilökohtainen uskonnollisuutensa. Ainolla oli tapana lausua aina saunan lauteilla Herran siunaus, hän näki elämänsä käännekohdat Jumalan johdatuksena ja kastoi omat lapsensa kirkkoon.

Ainon arjen hengellisyys säilyi hänessä koko elämänsä ajan, mutta hän ei halunnut määritellä uskonnollisuuttaan institutionaalisen kirkon kautta. Historian valossa Aino ei kuitenkaan ollut yksin, sillä kielteinen suhtautuminen valtauskontoon tai kirkolliseen oppiin ei poistanut työväenliikkeen kannattajan uskonnollisuutta tai uskonnollisten kokemusten mahdollisuutta.

Ainon elämää tarkastellessa huomaa, että hän oli ihminen, joka halusi muodostaa käsityksen itsestään, maailmasta ja uskonnosta itse omin käsin, eikä hän antanut sitoa itseään tiettyyn liikkeeseen tai organisaatioon.

Perintö jälkipolville: liiku ja ole onnellinen

Aino teki voimistelunopettajan työn lisäksi sivutienistinä viihdetanssijana töitä iltamakiertueilla. Hänen tanssiesitystensä säestäjä perui tulonsa yhdelle kiertueista, joten Aino joutui lyhyellä aikataululla etsimään uuden tilalle. Uusi säestäjä, muusikkona ja viihdetaiteilijana työskennellyt nuori mies, jäi Ainon elämään lopulta pidemmäksi aikaa parin rakastuttua ja mentyä naimisiin.

Aino ja hänen miehensä saivat kaksi tytärtä 1950-luvun lopulla. Tytärten syntymän jälkeen Aino joutui palaamaan nopeasti takaisin töihin, sillä perheen elanto riippui hänen säännöllisistä tuloistaan, eikä tuolloin annettu vielä äitiyspäivärahaa.

Samoihin aikoihin 1960-luvulla monet muutkin Suomen naiset, niin naimattomat kuin naimisissakin olevat, siirtyivät kotinsa hoitamisesta ansiotyöhön. Naisten keskuudessa levisi halu hyödyntää hankkimaansa koulutusta ja itsenäistyä taloudellisesti.

Vaikka Aino koki elämänsä aikana vaikeitakin aikoja, kuten miehensä ennenaikaisen kuoleman vakavan sairastumisen jälkeen, säilyivät elämänmyönteinen asenne ja urheilu lähellä Ainon sydäntä koko hänen elämänsä aikana.

Hän kannusti lapsiaan ja lastenlapsiaan liikunnan pariin ja opetti heille erilaisia lajitekniikoita, milloin hiihtoa lähimetsässä tai kuulantyöntöä kodin pihalla.

Myös seikkailun ja uuden kokemisen palo säilyi hänessä vielä vanhanakin: jäätyään eläkkeelle hän matkusti Australiaa lukuun ottamatta kaikilla mantereilla, milloin huuhtoen kultaa, kokeillen koskenlaskua tai retkeillen safarilla. Vieraillessaan lastensa perheiden luona Ainolla oli aina tapana toivottaa: ”Olkaa onnellisia”.

”Se on kyllä niin hyvä tietää, että tarpeen tullen minä pystyn juoksemaan lujaa. Että jos jotakin tapahtuisi, minä voin juosta lujaa pakoon”. Näin totesi isoäitini Aino Wansén ihastellessaan urheilun tuomia iloja ja hyötyjä. Lausahdus kuvastaa urheilun riemun lisäksi hänen taitoaan ennakoida asioita, kuinka toisen silmän oli hyvä katsoa eteenpäin, tulevaisuuteen. Tämä filosofia näkyi hänen suunnitelmallisuudessaan, mutta myös elämänvalinnoissa, jotka tekivät Ainosta aikaansa edellä eläneen naisen.