AINO SIBELIUS – RAKKAUDESTA MIEHEEN

Aino (ent. Aina) syntyy Järnefeltien perheen seitsemäntenä lapsena 10. elokuuta 1871 Suomen kansallisen heräämisen aikaan. Hänellä on neljä vanhempaa veljeä: Kasper, Arvid, Erik ja Armas, jotka kaikki tekevät uransa kulttuurin parissa sekä neljä sisarta: Ellida, Ellen, Hilja ja Siiri, joista kaksi viimeisintä syntyvät Ainon jälkeen ja kuolevat jo lapsina. 

(ent. Jelizaveta o.s. Clodt von Jurgensburg) – ovat tutustuneet Alexanderin ollessa työpestissä Venäjällä. Elisabetin veli Nikolai on Alexanderin ystävä ja tuo tämän sisarensa 15-vuotis syntymäpäivilleen, jolloin Elisabet ja Alexander tapaavat ensimmäisen kerran toisensa. Naimisiin he menevät muutama vuosi myöhemmin ja päätyvät lopulta asumaan Suomeen. Elisabet on tutustunut Suomeen ja suomalaisuuteen jo nuoruudessaan viettäessään aikaa setänsä huvilalla Viipurin Halilassa.

ei ilmene riitelynä, vaan vaikenemisena. Hiljaisuutena, joka nielaisee sisäänsä ajatukset, sanat ja tunteet. Ainon tehtäväksi tuleekin jo nuoruudessaan toimia vanhempiensa välillä sanansaattajana.

Kun Ainon lapsuus on kääntynyt nuoruudeksi hänen pari vuotta vanhempi Armas-veljensä tuo eräänä päivänä heidän kotiinsa erityisen vieraan. Armas on jo aiemmin useaan otteeseen puhunut tästä Jeanista, jota kutsutaan Janneksi. Hän on Armaan ystävä, mutta myös virtuoosimainen opiskelijatoveri musiikkiopistosta.

Ainon mielestä se on mielenkiintoista. Niin mielenkiintoista, että hänen vakaa aikomuksensa on improvisoida pantomiimi, kun Janne ja Armas musisoisivat. Vaan kun tuo hetki koittaa ja soitto alkaa, intensiivinen lamaannuttava katse kulkee Ainon lävitse. Se katse on kuin shokki. Shokki, joka ei herätä, vaan sokki, joka tainnuttaa. Se on tyhjä lyönti hänen sydämessään, se on halvaus hänen kehossaan, eikä hän pysty esittämään mitään. Ei yhtään mitään! Samalla Armas huomaa paheksuen, että tämä Janne on soittanut väärän sävelen. Armas ei niinkään paheksu väärää säveltä, vaan syytä, jonka arvelee johtaneen siihen. Armas sanoo Jannelle tiukkaan sävyyn:

Seuraavan kerran Aino ja Janne tapaavat Muntra musikanter-kuoron järjestämissä tanssiaisissa Helsingissä. Janne tulee paikalle kuin tuulispää ja tanssii Ainon kanssa koko illan. Kun tanssiaiset päättyvät hän julistaa:

osa 2: douce, osa 3: avec force, osa 4: à la Betsy, osa 5: avec passion ja osa 6: Adieu!

Aino itkee sydänsurujaan Armaalle. Lopulta hän itkee niin paljon, että Armas heltyy ja järjestää Ainolle tilaisuuden nähdä Janne. Mutta Aino näkee vain etääntyvän häivähdyksen junan ikkunasta. Janne tulee tapaamaan Ainoa juna-asemalle myöhässä. Juna on jo nytkähtänyt liikkeelle kohti Vaasaa. Siellä asuu Vaasan läänin kuvernööriksi nimitetty Alexander-isä, joka tarvitsee Ainon apua taloudenhoidossa ja edustustehtävissä, sillä äiti-Elisabet asuu Helsingissä.

Vaikka Armas on jostain syystä ikään kuin suojellut Ainoa Jannelta, he tulevat yhdessä Vaasaan vierailulle Ainon isän luokse. Tuon vierailun aikana Aino saa kuin saakin tunteensa paljastettua: se, että hän välittää Jannesta huolimatta Berliinissä vietetystä vuodesta ja huolimatta hänen heilastelustaan  Betsy Lerchen kanssa, iskee Jannen sydämeen salaman lailla. Myöhemmin Janne kertoo Ainolle:

Kun Aino palaa Helsinkiin äitinsä luokse he alkavat tapailla Jannen kanssa. He käyvät konserteissa ja kävelyretkillä. Ja sitten, eräänä iltana, eräässä porttikongissa, Mariankadulla, Janne kosii Ainoa. Varmasti Aino tietää jo tuolloin, että eläminen lahjakkaan säveltäjän rinnalla ei tule olemaan helppoa. 

He menevät salakihloihin ajan hengen mukaisesti. Aino ei kuitenkaan malta olla kertomatta isälleen avioliittoaikeistaan. Hän saa pian isältään ilahduttavan kirjeen:

Rakas Aino, 

Rakastava isäsi

Kun Janne lopulta saa opettajan toimen musiikkiopistosta, Ainon isä antaa heidän liitolleen lopullisen hyväksyntänsä. Heidän kihlauksensa purjehtii avioliiton satamaan Tottisalmella 10.6.1892.

Ainon ja Jannen häämatka suuntautuu karelianismin innoittamana pyhään Karjalaan, Kalevalan syntysijoille. Janne saa Suomen kansallismaisemista inspiraatioita sävellyksiinsä.

Myöhemmin he visiteeraavat Kolin Pirunkirkossa vahvistamassa häävalansa. Pirunkirkko on haltioiden ja maahisten kohtaamispaikka: jopa seitsemän metriä korkea luola, joka on itse asiassa kirkkosalin eteinen. Legendan mukaan se, joka pystyy kiipeämään peräseinällä sijaitsevan syvennyksen luo voi nähdä pienen pirun kirkkosalissa kirkkopenkkeineen. Aino ja Janne tuskin haluavat pirua nähdä, mutta he kirjoittavat luolan seinään nimensä ja hääpäivänsä. Ehkä Aino rukoilee liitollensa siunausta Ukko- Ja Akkakolilta.

Heidän synnytystuskansa osuvat samoihin aikoihin: Janne ponnistelee oopperan kanssa ja Aino synnyttää Evan, ensimmäisen kuudesta tyttärestään. Janne onnistuu sävellystyössään, mutta Aino kokee, että ei pysty toteuttamaan Jannen toivetta esikoispojasta Edwardista. Niin Janne on nimennyt tulevan lapsen odotusaikana.

Arkeen sopeutuminen ja asuntojen jatkuva vaihtuminen Helsingissä koettelevat heidän avioliittonsa alkutaivalta. Uudet kulttuurivirtaukset ja henkevät toveripiirit vetävät Jannea puoleensa. Hän rupeaa viettämään yhä enemmän aikaa kapakoissa.

Tämän myötä Ainon elämässä kaikki muuttuu harmaaksi, harmaan harmaaksi. Ja kun Aino vajoaa melankoliaan hän ei syö, ei nuku, ei hassuttele, ei puhu. Eikä Ainolla ja Jannella ole tapana puhua asioista, jotka heitä piinaavat. Läpi avioliittonsa he vaalivat tapaa kirjoittaa toisilleen niin iloisista kuin ikävistäkin asioista. Aino pitää varmaankin kunnia-asianaan, että hän ei nalkuta eikä riitele. Hän uskoutuu kuitenkin ongelmistaan Jannen äidille. Hänen anoppinsa opastaa Ainoa:

Aino vastaa anopilleen:

Eräänä päivänä Janne sanoo:

Tämän myötä he muuttavat maaseudun rauhaan, ensin Keravalle ja sittemmin Järvenpäähän. Kiinnostus maaseutua kohtaan on yleistä aikakauden taiteiljoille. Kansallisromantiikan hengessä nähdään tärkeäksi asettua mahdollisimman lähelle aidoksi koettua suomalaisuutta.

Lopulta perhe palaa Suomeen, ja surujen ja sairauksien keinuttamassa kesän kehdossa Janne uppoutuu toisen sinfoniansa säveltämiseen, Aino yhä syvemmälle suruunsa. Tilannetta pahentaa Ainon Elli-sisaren itsemurha ja Jannen Linda-sisaren passitus mielisairaalaan.

Toisinaan hän viipyy tunteja, toisinaan useita päiviä. Eräässä kirjeessään hän kertoo tavanneensa Kämpissä Sigurd Wettenhovi-Aspan ja he ideoivat hienoa valssia. Janne kertoo pidättäytyneensä alkoholista, mutta ottaneensa kiniiniä hengitystietulehdukseensa. Hän kertoo Wettenhovi-Aspan tilanneen heille  Kämpin yläkertaan juuri ostereita ja soodavettä, joten eihän sieltä voi kesken lähteä.

Aino kirjoittaa Jannelle, että ei kaipaa tuekseni viinanhuuruista miestä. Heidän kotiinsa tulvii laskuja. Ne koostuvat suurista määristä olutta, viiniä, shamppanjaa ja sikareita.

Vähitellen, pala palalta, Ainolle käynee selväksi, että hänen miehellään on alkoholiongelma, ja että hän jatkaa viftailuaan reissuillaan. Välillä Aino toivoisi kuolevansa, vaan en voi. Hän rakastaa lapsiaan niin paljon.

Janne säveltää Kuolemanvalssin. Näytelmässä kuumehouruinen nainen nousee sairasvuoteeltaan ja tanssii viimeisen valssin kuvitellun, olemattoman tanssittajan kanssa. Kesken valssin paikalle ilmestyy uusi mies ottamaan osaa tanssiin. Kutsumaton kuokkavieras on itse kuolema! Janne myy valssin kustantajalle pilkkahintaan. Alkoholiongelmaan valssista ei ole apua. Vaikka Aino on itse hyvin rikki, hän kirjoittaa Jannelle:

Erityisesti Ruth on Jannen tyttö. Janne opettaa tämän käyttämään revolveriaan – kuusivuotiaana! Hän kutsuu Ruthin luokseen ja näyttää tälle asettaan:

Pienen Ruthin pienet kädet eivät edes yletä kädensijan ympäri.

Jannen läsnäolo merkitsee lapsille turvallisuutta. Kun hän on poissa, Aino sanoo, että he seilaavat kuin aavalla merellä. Jannen poissaollessa Aino seurustelee toisinaan hänen muotokuvansa kanssa.

Lopulta perhe muuttaa Järvenpäähän, osaksi Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä. Sen katsotaan syntyneen, kun Juhani Aho ja hänen puolisonsa Venny Soldan-Brofeldt muuttavat Järvenpään kartanon maille kuuluneeseen huvilaan, josta tulee sittemmin Ahola. Heidän myötään alueelle muuttaa Ainon veli Eero Järnefelt Saimi-vaimonsa kanssa sekä Maija ja Pekka Halonen ja lopulta myös Sibeliukset. Aino kokee varmaankin olonsa turvalliseksi kun lähellä on sukulaisia ja ystäviä.

Kun vastaus on myöntävä, se toimii kuin taikasana: naps! Ovi aukeaa.

Kun Janne vihdoin istahtaa työpöytänsä ääreen ja alkaa vimmatusti vetää koko sivun poikki ulottuvia tahtiviivoja koko perhe tietää, että teos on kypsynyt lopulliseen muotoonsa. Sen syntymishetki on tullut. Silloin aurinko säteilee kuin pitkän pilvisen päivän jälkeen täydeltä terältään. Lapsetkin tulevat niin iloisiksi. Ja Aino on niin onnellinen, että rientää puutarhaansa. Hän haluaa jakaa ilon kukkiensa kanssa!

Tuskin Aino toivoisi kurkkuleikkausta kenellekään, mutta Ainolle Jannen kurkkuleikkaus on onni, koska sen myötä Janne raitistuu ja he elävät elämänsä onnellisinta aikaa. He tanssivat tuon tuostakin valssia ympäri tuvan lattiaa ja Aino saattaa huudahtaa kesken kotiaskareiden:

Ihan vain saadakseen kaatua Jannen vahvoille käsivarsille.

Ilottelua seuraa kuudennen tyttären, Heidin, syntyminen ja päivärytmiin palautuminen. Aino herää joka aamu kello 6.30. Aamukahvi on ennen kello yhdeksää, aamiainen Jannen herättyä kello 12 ja iltapäivällä kolmen aikoihin kahvi. Päivällisen he nauttivat kello kuudelta ja iltateen kello 21. Sen jälkeen Janne alkaa säveltää. Hän työskentelee öisin, koska hän pelkää pimeää. Hän sanoo:

Venäjän vallankumous vuonna 1917 vie Jannen ajatukset pois työnteosta. Hän ei tapaa ihmisiä juuri lainkaan. Hän kuuntelee Ainolassa sisäisiä ääniään. Suomi itsenäistyy, vaan jo seuraavana vuonna veljessota ravistelee maatamme. Merkillistä, kun on vihdoin päästy keisarin ikeen alta, niin kansalaiset käyvät toistensa kurkkuihin kiinni! 

Sibeliukset muuttavat levottomuuksien tieltä Helsinkiin Jannen veljen luo, koska maaseudulla pelätään siviileihin kohdistuvia väkivaltaisuuksia. Hetkeä myöhemmin he pakenevat takaisin maaseudulle Ainolaan Helsingin pommituksia. Helsinkiin. Ainolaan. Helsinkiin. Ainolaan. Edestakaisin. Aina maassamme vallinneen tilanteen mukaan. Vaan depressiota ja sisäistä levottomuutta ei pääse pakoon.

Lopulta rauha vihdoin saapuu. Rauha. Vihdoinkin – rauha. Siitä huolimatta Janne on masentunut. Aino on masentunut. Janne lupaa siirtää itsemurhasuunnitelmiaan muutamalla vuodella. Hän huokaa Ainolle:

Janne vaipuu yhä syvempiin alhoihin. Eräänä päivänä hän toteaa:

Aino loukkaantuu. Hän toteaa:

Neljättä osapuolta, kuningas alkoholia, Aino tuskin liittoonsa enää haluaa. Kun Janne kirjoittaa seitsemättä sinfoniaansa Aino sanoo hänelle suoraan:

Janne sivuuttaa asian toteamalla:

Aino vaikenee, kuten on niin monet kerrat tottunut tekemään avioliittonsa aikana.

Elämä hemmottelee heitä lapsenlapsilla. Ainon ohje heille on äitinsä Elisabetin mukaan:

Janne pehmenee vuosien vieriessä ja muuttuu yhä huomaavaisemmaksi Ainoa kohtaan. Hän kysyy usein Ainolta:

Tai jos kahvipöydässä Aino liikahtaa häntä kohti, saattaa hän sanoa:

Aino sanoo, että ne vuodet, jolloin Janne oli juomatta, olivat hänen elämänsä onnellisimmat. Janne vastaa::

Janne kamppailee pitkään Bostonin sinfoniaorkesterin tilaaman sinfonian kanssa. Kun Aino palaa kotiin eräänä päivänä, löytää hän Jannen takan ääreltä. Janne sanoo polttaneensa jotain. Ehkä se on jotain, joka kuuluu vain heille: Ainolle ja hänelle. Oliko Aino kenties yhtenä yönä kuullut suljetun oven takaa unensa läpi nuo sävelet? Ehkä se oli jotain, mikä ei kuulunut tähän maailmaan.

Kun Janne siirtyy taivaalliseen orkesteriin, Aino jatkaa omaa hiljaista elämäänsä. Hän muistelee kuinka Janne kiitti häntä puheessaan Ainon syntymäpäivänä:

Ainon elämäntehtävä on rakastaa Jannea kuolemaan asti ja hänen elämänsä ehto on sama. Hän on olemassa Jannen tähden ja Jannen musiikki on hänelle enemmän kuin elämä. Se on Ainolle Jumalan sanaa.

Kuollessaan – uskon, että Aino ei tanssi Kuoleman valssia – minä uskon, että hän kuulee sinfonian.