Käsityötaitoa on aina arvostettu. Taito on periytynyt äidiltä tyttärelle ja sitä on tarvittu sukkien, lapasten esiliinojen, paitojen ja monenlaisten kodin tekstiilien ompeluun ja korjaukseen ja vaatteiden huoltoon ja hoitoon. Uno Cygnaeuksen ansiosta käsityöstä tuli kansakouluasetuksen mukaan pakollinen kouluaine jo 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sata vuotta myöhemmin, kansakoululain mukaan ”käsityönopetuksen tuli olla monipuolisesti oppilasta kasvattava”.
Cygnaeuksen oppien jalostaja
Käsityönopettaja, lehtori Aino Ollila syntyi Käkisalmessa, Laatokan ja Vuoksen välisellä kannaksella, omenankukkien pienessä kaupungissa kesän 1900 alussa. Hänen vanhempansa olivat rakennusmestari ja raatimies Walfrid Ollila ja Aina Sofia Nordling. Ainolla oli myös sisar Aliisa ja veli Bruno. Perheellä oli kaunis, iso talo, jonne suku usein kokoontui. Ainolla oli onnellinen lapsuus ja nuoruus. Hän ei valinnut vaimon osaa kotona, eikä edes avioliittoa, vaan tiesi varhain, mitä elämältä toivoi ja valitsi uran, jota rakasti. Hän oli ajatuksiltaan positiivinen, mottona: ”Miksi kulkea aina allapäin, kun korkea taivas on yllä.” Päästyään ylioppilaaksi Käkisalmen Yhteiskoulusta vuonna 1920 hän päätti lähteä opiskelemaan Sortavalan Seminaariin kansakoulun opettajaksi ja valmistui sieltä kahden vuoden kuluttua 1922. Seminaarista hän hakeutui Helsingin käsityöseminaariin ja valmistui käsityönopettajaksi vuonna 1925. Aino Ollila toimi aluksi kansakoulunopettajana Käkisalmessa sekä myöhemmin Kotkan tyttöjen ammattikoulun ja Järvenpään kotitalousopettajaopiston emäntäkoulun opettajana. Vuodesta 1928 hän teki Helsingin Käsityönopettajaopiston opettajana ja lehtorina pitkän, ansiokkaan uran eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuonna 1965. Uransa aikana Aino Ollila hankki itselleen lisäkoulutusta monilla kursseilla. Hän teki useita opintomatkoja muun muassa Ruotsiin, Baltian maihin sekä Keski-Eurooppaan. Opetustyö oli Ollilalle rakasta, mutta häneltä liikeni aikaa moniin erilaisiin luottamustoimiin: Käsityönopettajayhdistyksen puheenjohtajan, yhdistyksen tilintarkastajan, hallituksen jäsenen sekä sihteerin tehtäviin. Hän oli myös Käsityönopettajaopiston johtokunnan jäsen ja vararehtori. Hän osallistui opetussuunnitelmien laatimisiin ja korosti kirjoituksissaan käsityön merkitystä tyttöjen kasvatuksessa ja kehityksessä. Hän luennoi usein erilaisissa oppilaitoksissa ja kouluradiossa oli pariinkin otteeseen hänen laatimansa ohjelma. Hän ajoi käsityönopettajien etuja eduskunnan sivistysvaliokunnan ja opetusministeriön suuntaan.
Maanpuolustus lähellä sydäntä
Aino Ollila koki kaikki 1900-luvun sotamme. Hän kuului Lotta-Svärd-yhdistykseen vuodesta 1920 sen lakkauttamiseen saakka. Jo vuoden 1918 sodan aikana hän toimi muonitustehtävissä Käkisalmessa. Samoin hän teki talvisodassa lottatyötä muonittajana ja puhelinkeskuksessa. Hän toimi sotilaskotityössä rintamalla 1941 ja oli samana vuonna lotta-komennuksella Käkisalmessa. Työ jatkui lotta-komennuksella Äänislinnassa 1942 suorittamassa kotiteollisuustarkastajan johdolla tutkimustyötä ja vielä tutkimassa Karjalan kirjontaa talvella 1943–44 ja 1945. Maanpuolustustyö oli Aino Ollilan sydäntä lähellä. Hänet on palkittu useilla tunnustuksilla ja mitaleilla. Mainittakoon I lk:n Vapauden mitalit 1918 ja 1941, Jatkosodan muistomitali 1941–1945, Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ritarimerkki 1952 ja lisäksi Käsityönopettajaliiton kunniamerkki 1954.
Kirjoja, artikkeleita – ohjeet yhä käytössä
Hyvänä osoituksena Aino Ollilan epäitsekkäästä, pyyteettömästä työstä ja käsityön arvostuksesta on, että saatuaan käskyn lähteä evakkotaipaleelle, hän haali mukaansa mahdollisimman paljon keräämiään karjalaisia käspaikkoja (pitkiä pellavasta kudottuja, usein etupistoin koristeltuja kapeita liinoja). Tilaa säästääkseen hän leikkasi osasta mukaansa vain niiden koristellut päät! Kaiken tämän lisäksi hän kirjoitti useita alaansa liittyviä suosittuja ohje- ja mallikirjoja sekä oppikirjoja: Etupistokirjonta, Vauvan vaatteet ja koulujen opetustarkoitukseen ohjekirjan Vohvelitöitä. Vuosina 1928–1948 hän kirjoitti ahkerasti artikkeleita Kotilieteen ja varsinkin 1950- ja 1960-luvuilla erilaisiin käsityölehtiin (mm. Kotiteollisuus ja Omin Käsin). Aino Ollila teki paljon yhteistyötä muun muassa Tyyne-Kerttu Virkin ja Aino Hausmanin kanssa ja toimi Hausmanin perustaman Aino-Koti-säätiön varapuheenjohtajana. Yksi tärkeimmistä ja valistavimmista kirjoista on Karjalan kirjonta, jonka Aino Ollila toimitti yhdessä Maija Stenij’in kanssa. Tämä kirja on omistettu ”Karjalan kovia kokeneille äideille”. Ollilan tuotanto on mittava ja monipuolinen. Hänen luomansa ohjeet ovat tarkkoja ja niitä on helppo noudattaa. Karjalassa syntyneenä ja kasvaneena hän tunsi alueen olot ja ymmärsi, että karjalaisen käsityökulttuurin säilyminen ja kansanperinteen siirtäminen tuleville sukupolville olisi hänen tehtävänsä. Eikä ainoastaan käsityökulttuurin – hän oli mukana Muistojemme Käkisalmi-teoksen toimituskunnassa (1956). Jo Käkisalmessa asuessaan Aino Ollila oli Käkisalmen Kaupungin Rouvasväen Yhdistyksen jäsen vuodesta 1922 ja johtokunnan jäsen vuosina 1948–1956, jolloin kokoontumiset olivat jäsenten kodeissa.
Käsityöopetuksen kehittäjä, käsityöperinteen säilyttäjä
Aino Ollila teki merkittävän elämäntyön käsityönopettajana, tulevien käsityönopettajien kouluttajana, opetuksen ja käsityötaidon kehittäjänä ja eteenpäin viejänä. Hän oli kansanperinteen kerääjä ja säilyttäjä – innoittaja vielä tänäkin päivänä. Vaikka materiaalisen kulttuurin kehitys on meidän päiviimme paljon muuttunut, on Aino Ollilan meille siirtämä käsityöperinne esimerkki yhä elävästä karjalaisesta kansanperinteestä. Hänen käsistään syntyi myös taidokkaita käsitöitä. Ollila kirjaimellisesti ompeli, neuloi, kirjaili ja kirjoitti itsensä suomalaisen käsityön historiaan. Voisi sanoa, että lähes koko hänen käsityöuransa on tallennettuna Harjavallassa, Kukkilintu-kotimuseossa, jota Marja Siura, Aino Ollilan sisaren tyttären tytär ja museon perustaja mielellään esittelee. Kun Aino Ollila valittiin Käsityönopettajayhdistyksen kunniajäseneksi vuonna 1954, hän kirjoitti: ”Käsityönopettajien liitto; Selventäkää edelleenkin, mikä osuus kädellä on hengen ja aineen yhteiskamppailussa ja vakuuttakaa toisillenne, että käytännöllisen työn saralla hengen voimakas viljely antaa parhaan ja oikean tuloksen, että hengen vainio vasta silloin täyteen kukintaansa pääsee, kun sitä käytännöllisyys hedelmöittää.” ”Tämä Käkisalmen ’nästyykki’ kertoo yli 150 vuoden takaa ahkerista käsistä, kauneuden tajuisesta ihmisestä, joka työtä ommellessaan upotti kaiken mahdollisen surunsa, repivän ristiriidan tai huoltensa taakan käsityön suomaan rauhaan, siihen rauhaan, joka takasi hänelle kärsivällisyyden palkkana tasapainon.” Näin kirjoitti Aino Ollila Käkisalmelainen -lehdessä 1955/11.) Käspaikassa näkyvät kirjailtuna elämän ilot ja surut. Aino Ollila näki, miten tärkeää maamme naisten on osata käden taitoja. Tänäkin päivänä voimme nähdä itsetekemisen tärkeän merkityksen. Ekologinen ajattelu, kierrätys ja ”tuunaus” sekä harrastusten moninainen kirjo vaikuttavat elämäntyyliimme, arkeen ja juhlaan. Tekemisen halu ja into heräävät useimmiten luonnostaan.
Kirjoittaja
Leena Kärävä-Lindgren
Lähteet
Kirjoituksessa on pääosin käytetty Käkisalmen yhteiskoulun matrikkelista löytyvää aineistoa sekä lainattu mukaellen aineistoa Onerva Lääperin Kulttuuriperinnön tutkimuksesta Sormustimen neito ja kouluttaja.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.