Aili Lehto - TAITEILIJAÄITI

Äidin lapsuus

Äitini Aili Irene Lahti syntyi Luopioisissa 5.4.1924. Perheen esikoinen, enoni Viljo Iivari, oli 6-vuotias saadessaan pikkusiskon. Tyttöä perheeseen oli odotettu vuosikausia, minkä vuoksi hän oli etenkin isälleen hyvin rakas. Vanhemmat ja isoveli pitivät äitiä kuin kukkaa kämmenellä. Valokuvista havaitsee, että hänet on puettu aina kauniisti. Hiukset on leikkautettu kampaajalla. Nelihenkisestä perheestä on otettu paljon valokuvia niin arkipäivän töistä kuin juhlapäivien ”muotokuvia”. Kangasalalainen valokuvaaja Alfred Lagus perheineen oli äidin vanhempien läheisiä ystäviä. Kynnys käyttää ammattivalokuvaajaa ei ollut korkea. Myös meitä tyttären lapsia ”kiikutettiin” valokuvaamoon.
Sain äidiltä muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa kaksi albumia. Niihin oli taltioitu kortit, jotka hän oli saanut lapsena sukulaisilta ja ystäviltä. Vanhemmat ovat säilyttäneet tyttärelle tulleet kortit syntymästä kymmenvuotiaaseen asti. Kortit ovat sen ajan upeita kukka-, lapsi- ja eläinaiheisia kohokuvioituja kortteja. Ensimmäinen kortti on lähetetty vanhemmille kolme päivää äidin syntymän jälkeen, ihana vauvakortti. Kokoelma on todella arvokas. Mietin pitkään kenelle sen luovutan seuraavaksi. Toiveenani on, että se kulkee suvussa sukupolvelta toiselle. Nyt albumit ovat siskoni tyttären tyttärellä Aino-Emilialla. Hän on nyt 19-vuotias. Pidimme Aino-Emilialle ”virallisen” albumien luovutustilaisuuden. Olen varma, että tilaisuudessa Aino-Emilia ymmärsi täysin millaisen aarteen hän on saanut säilytettäväkseen. Tämä korttikokoelma kuvaa, kuinka äidin lapsuuden kodissa lapsia rakastettiin ja arvostettiin.

Äidin opintie

Perhe muutti Kangasalle äidin ollessa nelivuotias. Koulunkäynnin hän aloitti Tursolan kansakoulussa 7-vuotiaana. Alaluokkien opettajana oli Ester Kärjenkoski. Olen aloittanut opintieni samassa luokassa ja saman opettajan opissa kuin äitikin, samoin osa sisaruksistani. Koulu sijaitsi lähellä Tavelan kartanoa, jossa äidin isä oli tilanhoitajana. Kun perheen isän työpaikka vaihtui TVH:lle, muutti perhe Kirkonkylään, Aakkulan huvilaan. Naapurissa sijaitsi Kirkonkylän kansakoulu, Siellä äiti jatkoi koulunkäyntiä, kunnes tuli aika pyrkiä oppikouluun. Hänen päästötodistuksessaan Kangasalan kunnan Kirkonkylän piirin kansakoulusta komeilee kahdeksikkoja, yhdeksikköjä ja kymppejä.
1930-luvulla ei ollut itsestään selvää, että lapset lähetettiin oppikouluun. Äiti kävi keskikoulun Kangasalan yhteiskoulussa. Hän menestyi koulussa keskinkertaisesti. Luokkakuvia on albumeissa lähes joka luokalta, sekä kansakoulusta, että yhteiskouluajalta. Vanhempien toive oli, että hän olisi jatkanut opiskelua. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Sota-ajalla lienee ollut osuutensa asiaan. Yksi syy ehkä oli, että Kangasalan yhteiskoulussa ei ollut vielä silloin lukioluokkia. Opiskelu olisi jatkunut Tampereella. Ja ehkä äiti itse valitsi mieluimmin elämänkoulun. Hän ei koskaan itse tuonut ilmi, että olisi katunut valintaansa.
Yhteiskoulun jälkeen äiti oli työssä Kangasalla Suomen Sianjalostusyhdistyksen toimistossa. Työtodistuksesta ilmenee, että hän on ollut yhdistyksen palveluksessa 16.9.1943-31.10.1945 välisen ajan. Tehtävänä oli pääasiassa konekirjoitus- ja postitustyöt.

Suomen Sianjalostusyhdistys perustettiin vuonna 1908. Yhdistyksen tarkoituksena oli sianhoidon ja -jalostuksen edistäminen. Suomen Sianjalostusyhdistys aloitti sikatarkkailutyön ja se vaikutti Sianhoitokoulun perustamiseen ja Valtion sikatalouskoeaseman toiminnan käynnistämiseen.
Nuoruus, ystävät ja sota-aika
Valokuva-albumeja selatessa, tulee esiin äidin iloinen nuoruus. Ystävättärien kuvia on paljon. He kaikki, äiti mukaan lukien, pukeutuivat kauniisti ja olivat varmasti muotitietoisia. Kuvat on otettu Kangasalan kirkonkylän maisemissa. Polkupyörä on ollut kulkuvälineenä, se on kaverina kuvissa. Autoja ei tällä nuorisoporukalla ollut. Äidin ehkä parhain nuoruuden ystävä Tarpilan Aune-Maija on Anneli-siskon kummitäti ja toinen ystävä Sipilän Vieno Harri-veljen kummi-täti.
   

Äidillä oli yhteyksiä näihin nuoruuden ystäviin jonkin aikaa hänen avioiduttuaan. On harmillista, että yhteydet pikkuhiljaa hiipuivat. Jokaisella tuli elämään uusia asioita ja ystäviä ajan myötä. Äidin pitkäaikaisimmat ystävyyssuhteet muodostuivat perheemme asuessa Metsäkulmalla 1950-luvulla. Rouhiaisen Raita ja Tuokon Kerttu olivat äidin sydänystäviä äidin elämän loppuun asti.
Sota-aikana äiti oli mukana lottatoiminnassa, pikkulottana. Lottalupauksen hän antoi Kangasalan kirkossa välirauhan aikana. Tilaisuus oli järjestetty piirikokouksen yhteyteen. Nämä tiedot on poimittu Pirkko-Liisa Ollilan toimittamasta kirjasta ”Rakkaita ja raskaita vuosia” Kangasalan lottaperinneyhdistys.
Viljo-veli oli rintamalla koko talvisodan ajan. Hän kirjoitti rintamalta usein ja osoitti kirjeensä useimmiten siskolleen. Kirjeissä ei kuvattu sodan kauheuksia, vaan ne olivat asiallista kuvausta olosuhteista. Tieto, kuinka perhe pärjäsi täällä kotirintamalla, oli Viljolle tärkeää. Kirjeet on leimattu ”kenttäposti” leimalla.

Viljon kirje siskolleen, sanasta sanaan kopioituna

Heipä hei!                Täällä 16.12.1943
Kiitos nyt sitten vain ensinnäkin tuosta kirjeestä, jonka sain eilen. Paketit nyt eivät ole vielä tulleet perille, mutta kyllä varmaan nekin saapuvat aikanaan.
Kunnan lähettämän paketin minä sain kanssa eilen. Siinä oli vähän korppuja, korviketta, allakka ensi vuodelle, kirjekuoria ja kirjepaperia.
Mekin olemme nyt sitten täällä rintaman takana lepäilemässä. Toissapäivänä jo tulimme pois linjoilta. Eipä me nytkään päästy asutuille seuduille, vaan olemme yhtä korvessa kuin ennenkin. Linjoille tästä on kyllä jo matkaa parikymmentä kilometriä, tai ehkä jo enemmänkin. Onhan tässäkin nyt kohtalaiset majapaikat. Meilläkin on tässä uusi hirsikämppä asuttavana, joten ei ole vielä edes lutikoista kiusaa. Vaikka eipä tässä taideta kyllä kauvan olla, sillä huhut tietävät ketoa, että siirtyisimme tästä jonkun ajan kuluttua jonnekin muualle päin täällä takamaastossa.
Kerrohan nyt, onko se Sinun heilasi ollut jo lomilla, mutta kyllä kai? Onhan minullakin nyt kyllä hieman toiveita päästä tammikuun alussa lomilla, sillä nyt kun päästiin tänne taakse, nostetaan varmaan lomaprosenttiakin, joten silloin rupeevat lomatkin luistamaan entistä paremmin. Terveiset nyt sitten vain sinne kaikille ja voihan hyvin
Toivoo    Viljo.

Sisaruksilla Aililla ja Viljolla oli läheiset välit. Sota-aika lujitti yhteenkuuluvuutta. Eläkevuosinaan, kummankin eläessä yksin, he kyläilivät usein toisillaan. Eno oli aina tervetullut vieras siskonsa luo.

Edellä olevasta kenttäpostikirjeestä ilmenee, että isä oli mukana äidin elämässä jo sodan alkuvaiheessa. Äidin valokuvakansioissa on ensimmäiset kuvat isästä hänen ollessaan sotilaspuvussa.

Avioliitto

Isäni Väinö Kalervo Lehto  syntyi 6.8.1921 Kangasalla ja kuoli 13.1.1982 Järvenpäässä. Hän eli lapsuutensa Kangasalan Suoramalla isossa perheessä. Hänellä oli viisi veljeä ja yksi sisko. Minulla on mielikuva, että maalaistalon työt tulivat hänelle ja hänen sisaruksilleen tutuiksi jo pienestä pitäen. Yleisurheilu ja hiihto innostivat veljessarjaa. Isän koulun käynnistä minulla ei ole minkäänlaista tietoa. Uskoisin, että hän kävi Lentolan kansakoulua. Koulumatkaa oli vajaa kilometri.
Isäni ja äitini vihittiin kristilliseen avioliittoon juhannuksena 1945 Kangasalan kirkossa. Häävalssi tanssittiin Manttaalikunnan talolla. Heidän ensimmäinen kotinsa oli omakotitalo Kangasalan Suoramalla. Naapureina asuivat isän veljien Toivon, Reinon, Arvin ja Martin perheet omakotitaloissaan. Antin talo sijaitsi erillään nykyisen Linturinteen alueella. Isän vanhemmat ja sisko Tyyne Dagmar asuivat samassa talorykelmässä omassa talossaan. Avioliiton alku sujui turvallisesti suvun ympäröimänä. Suoraman kodissa syntyi meidän perheen esikoinen, isoveljeni Kalervo Tapani jouluyönä 1945 ja isosiskoni Anja Kyllikki huhtikuussa 1947.

Sodan jäljet ja muistot

Viisi vuotta sodassa jätti isään varmasti jäljet. Öiset painajaiset ja levottomuus ovat näitä sodan kauheuksien aiheuttamia ”vammoja”. Fyysisiä vammoja ei isä sodassa saanut. 1960-luvulla muutti Kangasalta muutama perhe Australiaan. Isä oli kiinnostunut lähtemään mukaan. Hän suostutteli myös erästä tuttavaperhettä matkaan. Äidin halukkuudesta minulla tai sisaruksillani ei ollut tietoa. Veljeni muisteli, että tuttavaperheessämme oli sairautta, joka esti lähdön. Näin meidän perhe jäi Suomeen. Tämä oli yksi esimerkki isän levottomuudesta, joka on osasyy isän muuttoinnokkuuteen myöhemmin. Ja muuttoja meidän perheessä riitti.

Kodinvaihtohistoriaa

Nelihenkinen perhe muutti syyskuussa 1947 Sääksmäelle isän työpaikan vuoksi. Siellä syntyi Harri Olavi marraskuussa. Hän on sisarussarjasta ainoa, joka ei ole syntynyt Kangasalla. Sääksmäelle perhe muutti, kun isä oli osakkaana betonisia kaivonrenkaita valmistamassa pikku pajassa.
Takaisin Kangasalle, Saarikyliin Vänninsalon saareen Yrjölän tilalle muutettiin toukokuussa 1949. Isästä tuli maanviljelijä lähes viideksi vuodeksi. Minä ilmestyin maailmaan kotisynnytyksellä lokakuussa. Minun lisäkseni Yrjölän aikana syntyivät myös Ilkka Juhani Väinämö maaliskuussa 1951 ja Anitta Kaarina lokakuussa 1952. Minä olin niin pieni,että minulla ei luonnollisestikaan ole muistikuvia tästä ajasta. Voin kuitenkin todeta, että valokuvat kertovat paljon. Meitä on kuvattu usein. Kuvissa on onnellisen näköisiä lapsukaisia kauniissa vaatteissa.
Yrjölän tila oli vuokrattu viideksi vuodeksi. Kun vuokra-aika päättyi, muutimme Tursolaan ns. Munnen mökkiin. Sisarussarjan seitsemäs Aila Anneli syntyi tässä kodissa marraskuussa 1953. Tästä asuinpaikasta ja talosta on jäänyt mieleeni surullinen näky. Äiti istuu talon portailla ja suree koiraamme, joka on kuollut. Koiran nimi oli Peni.

Oma talo Metsäkulmalla

Munnella asuessamme isä rakensi meille oman talon parin kilometrin päähän Metsäkulmalle. Kiinteistön nimi on Mäntyrinne. Talo sijaitsee Asematien ja Kyötikkäläntien risteyksessä. Muutimme ihka uuteen kotiimme keväällä 1954. Anja aloitti koulunkäyntinsä Tursolan kansakoulussa syksyllä 1954, Harri vuotta myöhemmin 1955, minä 1956, Ilkka 1958, Anita 1959 ja Anneli 1960. Anna-Liisa syntyi tähän kotiin joulukuussa 1957. Perheemme oli 10-henkinen.
Kodin rakentamiseen isä ja äiti saivat aravalainaa. Rakennus on puolitoista kerroksinen tyypillinen sodan jälkeen rakennettu asuintalo. Talosta on otettu 1950-luvun lopulla useita valokuvia.. Eräässä niistä talon portailla istuu meidän perheen lasten lisäksi naapureiden ”kakarat”. Yhteensä 15 eri-ikäistä lasta.
Lähimetsiin teimme isän ja äidin kanssa eväsretkiä. Eväskorissa oli mehua ja voileipiä tai rusinapullaa. Isällä oli laatikkokamera ja näiltä retkiltä on monta upeaa valokuvaa. Marjasato oli taattu, kun lähimetsät olivat täynnä mustikkaa. Äiti laittoi kuistin penkille ison kattilan ja jakoi meille lapsille parin desin mukit. Me kilpailimme, kuka saa ekana mukinsa täyteen ja kuka voittaa mukien määrässä kisan. Päivän aikana noukimme näin leikin varjolla kattilan täyteen. Palkkaa emme koskaan saaneet näistä kotiaskareista, emmekä myöskään osanneet mitään vaatiakaan. Nämä retket tekivät minusta metsässä kulkijan, marjastajan ja sienestäjän. Metsäluonto on ystäväni ja voiman antajani, perintö vanhemmilta ja isovanhemmilta. Saman perinnön ovat saaneet sisarukseni ja käyttäneet sen hyödykseen.
Seuraavat asuinpaikkamme olivat Kouvolan seudulla. Muutimme 1961 Kouvolan naapuripitäjään Valkealaan. Vanhempamme ostivat omakotilon Heparon kylästä. Mäntyrinne myytiin. Pihasta löytyy iso kivi, jonka luona on otettu arvokas mustavalkoinen valokuva. Se on ainoa kuva, jossa meidän koko kymmenhenkinen perheemme on koossa. Kuva on samalla isosiskoni rippikuva. Täältä kodista muistan äidin pyykkipäivät. Koulusta tullessani äiti ei ollutkaan sisällä vastaanottamassa koululaista. Hän oli kellarissa saunassa pesemässä pulsaattorikoneella pyykkiä. En pitänyt pyykkipäivistä, harmitti kun äiti ei ollut paikalla keskustelemassa koululaisen kuulumisista. 
Seuraava kotimme oli Kuusankoskella, Kaarnitiellä, Laitisen talossa. Se on kahden perheen talo ja tilat kahdessa kerroksessa. Muistikuvani ovat todella vähäiset tämän kodin suhteen. Lauantaisin meillä siivottiin ja leivottiin. Aamupäivällä koko koti oli kaaoksessa. Iltapäivällä oli kaikki järjestyksessä. Pulla ja hiivaleipä tuoksuivat. Äiti oli hyvä organisaattori ja pomo meille. Teimme yhdessä nämä kodin työt, äiti ja me tytöt. Yksi siskoista muisteli siivouslauantaita Laitisen talossa näin: hänellä oli yläkerran huoneen siivousvuoro. Hän suoritti työn nopsasti. Äidin kysymykseen, ”pyyhitkö lattian varmasti kahteen kertaan?” Sisko oli antanut äidin mielestä ”nokkavan” vastauksen ja sen vuoksi hän joutui tekemään työn uudelleen. 
Tässäkään kodissa emme kauan asuneet. Miksi taas vaihdoimme kotia, siitä minulla ei ole tietoa. Muutimme parin kilometrin päähän Pappilankujalle uudehkoon tiilitaloon. Tästä kodista minulla on ikäviä muistoja. Isää ei kotona juurikaan näkynyt, ja sen vuoksi äiti oli surullinen. Mukava tapahtuma oli, kun äidin ystävä Rouhiaisen Raita tuli kylään Kangasalta. Hän oli huolissaan meidän perheen tilanteesta ja tuli tukemaan äitiä. Perheen kuopus Anna-Liisa aloitti täällä koulutiensä. Äiti saattoi hänet – ekaluokkalaisen –  joka aamu kouluun ja oli vastassa koulupäivän päätteeksi. Kerran koulu loppui ennen aikojaan, Anna-Liisa tuli kotiin yksin ja itki koko matkan. Osasi kuitenkin tien, eikä jäänyt auton alle!
Kuusankoskelta muutimme syksyllä 1965 takaisin Kangasalle. Sekä isän että äidin suvut avustivat äitiä ja meitä lapsia muutossa. Isä muutti ennen meidän lähtöämme pääkaupunkiseudulle.

Takaisin Kangasalle, uuden elämän alku

Äidin vanhemmat Lahden mummu ja pappa järjestivät meille kodin Huutijärveltä Yli-Marttilasta, noin parin kilometrin päästä heidän omasta kodistaan. Äidin veli perheineen asui myös samalla kylällä. Turvaverkko toimi hyvin. Apua saatiin pyydettäessä ja välillä pyytämättäkin. Pappa kävi usein iltaisin ”tarkastamassa” tilanteen. Halusi jutella meidän lasten kanssa ja antaa ohjeita arkipäivään. Hän oli kaivannut meitä ”mukuloita”, kun olimme asuneet monta vuotta kaukana isovanhemmista. Pappa kantoi huolta Aili-tyttärestään. Koko tyttären avioliiton ajan vävyn sodan aiheuttama levottomuus oli huolestuttanut pappaa. Papan mielestä vävyn viisivuotissuunnitelmat eivät kuuluneet ison perheen elämään. Hän olisi toivonut, että meillä lapsilla olisi ollut vakaampi elämä. Hänen mielestään meitä riepotettiin paikasta toiseen. Isäni ja pappani etäiset välit eivät näkyneet meidän ja isovanhempien välisessä kanssakäymisessä.
Isän viisi veljeä ja sisko auttoivat kukin omalla tavallaan äitiä. Kaksi veljeksistä oli kuorma-autoilijoita, joten he järjestivät muuton Kuusankoskelta Kangasalle. Se oli äidille yhdeksäs muutto avioliiton aikana. Isän veljellä ja vaimollaan oli talouskauppa Suoramalla. Äiti meni sinne töihin ensin kiireapulaiseksi, myöhemmin kassanhoitajaksi. Hän oli todella pidetty asiakkaiden keskuudessa ja tuli myös kiitettävästi toimeen työyhteisössä. Vieläkin jotkut suoramalaiset muistelevat meidän äitiä ja kertovat tarinoita kohtaamisista hänen kanssaan. Ennen eläkkeelle jääntiään äiti työskenteli viitisen vuotta Siuron Herkussa Pikonkankaalla, K-valinta Paavilaisella seitsemän vuotta ja Valinta Simolalla pari vuotta. Näin liike-elämä tuli hänelle tutuksi ja antoi myös vakautta talouteen.
Asuimme Yli-Marttilassa lokakuun lopulta 1965 vuodenvaihteeseen 1967-68. Meidän kotimme oli piharakennuksessa, jossa oli iso pirtti, pieni kammari ja eteistila. Pirtissä oli iso leivinuuni ja puuhella. Vesi tuotiin ämpärillä kaivosta ja vietiin samalla tavalla pois. Rakennuksessa oli myös iso sauna Marttilan kaikille asukkaille. Asukkaat lämmittivät saunaa vuorotellen. Sauna toimi myös ”juttutupana”, kun meillä oli tärkeitä kahdenkeskisiä asioita pohdittavana. Piharakennuksessa oli puuceet, jonne iltapimeällä piti ottaa ”kummi” mukaan, muuten pelotti. Pihapiiri oli kaunis, luonnonmukainen, puistomainen alue isoine puineen.
Yli-Marttilasta muutimme asumaan Suoramalle uuteen kerrostaloon, jossa oli kaikki sen ajan arkielämää helpottavat mukavuudet. Kulkuyhteydet olivat paremmat ja äidin työpaikka lähellä. Sieltä, vielä kotona asuvat, lensivät pikkuhiljaa maailmalle.
Aili-äitimme peri Maijalan, pienen. pienen omakotitalon vanhemmiltaan. Jäädessään eläkkeelle vuonna 1984, hän muutti Huutijärvelle Maijalaan. Äiti hoiti puutarhaa samalla rakkaudella kuin isänsä ja äitinsä. Puutarhassa kukoistivat pionit, joista äiti sai aiheen tauluihinsa.
Nyt aikuisina, me lapset ymmärrämme, kuinka valtavan työn äiti teki meistä huolehtiessaan. Miten ihmeessä hän jaksoi ne vuodet, jolloin hän oli jatkuvasti raskaana? Miten hän voi, kun helmoissa pyöri pari vaippaikäistä ja hän itse oli viimeisillään raskaana? Äidin työn raskautta lisäsi myös jatkuva muutto paikasta toiseen. Juuri kun koti oli saatu kuntoon edellisen muuton jälkeen, tuli uusi muutto.

Kotiäitinä, lapset helmoissaan

Esikoisen Kalervon syntymän jälkeen äiti jäi kotiin huolehtimaan perheestä ja kodista. Tätä aikaa kesti noin 20 vuotta. Kalervo Tapani syntyi 1945 ja kuopus Anna-Liisa 1957, jolloin perheemme oli kymmenhenkinen: äiti, isä, kolme poikaa ja viisi tyttöä.
Isä oli ”aina” töissä, joten äiti hoiti lähes kaiken yksin. Isä arvosti ja helpotti äidin kotityötä mm. hankkimalle meille ”kylän” ensimmäisen pölynimurin. Se oli harmaa, pyöreä Hoover-merkkinen ja kesti toimintakunnossa ainakin pari vuosikymmentä. Pyykinpesuun meillä oli pulsaattorikone, sekin niitä kylän ensimmäisiä.
Meillä ja monessa naapurissa samalla kylällä, oli pieni päiväkoti omasta takaa. Äiti hoiti meidät lapset kotona, kuten naapureidenkin äidit. Kehitys (?) tässä asiassa on ollut valtava. Päiväkoteja on rakennettu 1970-luvulta lähtien kasvukeskuksiin pilvin pimein. Esimerkkinä Kangasala, jossa minun työvuosinani rakennettiin 23 päiväkotia. Sitä ennen niitä oli vain kaksi. Yhden sukupolven aikana on tapahtunut suuri muutos lasten hoidossa ja varhaiskasvatuksessa; eduksi vai haitaksi lapselle, perheelle ja yhteiskunnalle, siitä voidaan olla montaa mieltä.
Kun synnyin syksyllä 1949 oli äitini 25-vuotias. Hänellä oli silloin kolme lasta sylissään ja jaloissaan; 4-vuotias isoveljeni, kaks ja puolivuotias isosiskoni ja ”melkein kaksosveljeni” eli 11 kuukautta minua vanhempi sylivauva. Vuonna 1957 meitä oli kahdeksan, eikä taustalla ollut uskonnollisia syitä. Sodan jälkeen lapsia tuli maailmaan kait ihan itsestään. Tänään asia on toisin, jälkikasvu suunnitellaan ja ajoitetaan todella tarkasti. Ensin opiskelu ja ammatti, uraputki alkuun, asunto, korkotaso jne , sitten vasta harkitusti lapsi tai lapset. Puolensa kullakin, sanotaan. Ei äitini omien sanojensa mukaan ”hurraata huutanut”, kun huomasi olevansa taas raskaana. Äidinrakkautta olemme kuitenkin kaikki saaneet. Minun sisaruksillani lapsia on maksimissaan kaksi.  

Äiti kasvattajana

Äiti oli äiti, isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. Rauhallisuus oli hänen parhaita ominaisuuksiaan ison lapsikatraan kanssa. Vanhemmat serkkuni usein vieläkin muistelevat ja ihmettelevät, miten eleettömästi äiti meitä kasvatti ja ohjasi, Meillä ei huudettu, rähisty, eikä kiroiltu, me tottelimme ”puolesta sanasta”. Äiti kasvatti myös ”tiukalla katseella”. Tämä asia tulee esiin keskusteluissa siskojeni kanssa. Miksi äiti näin teki? Miksi hän ei korottanut ääntään? Miksi hän ei keskustellut, perustellut tai vaatinut meitä perustelemaan tekemisiämme. Ehkä hän arjen kiireessä pääsi tiukalla katsekontaktilla helpommalla.
Isossa lapsiperheessä kasvatimme myös toinen toisiamme ja pidimme huolen toisistamme. Me isot tytöt, Anja ja minä huolehdimme pikku tytöistä Anitasta ja Annelista. Anja hoiti vanhempana myös Anna-Liisaa, kuopusta. Ei se aina kivaa ollut ”vetää perässään pikkulikkoja”. Anita ja Anneli kulkivat alakouluikäisinä käsikädessä kouluun. Se oli hellyttävä näky ja jäänyt mieleeni ikuisesti.
Veljillämme ei ollut kasvatusvastuuta siskoista. Pojat eivät myöskään tehneet kodin töitä kotona asuessaan. Omissa kodeissaan he ovat huolehtineet kaikista kodin töistä. He ovat kaikki olleet hyviä isiä, ruuanlaittajia ja osallistuneet kodin siivoamiseen.

Avioero

Kesällä 1965 tajusin, että elämäämme tulee isoja muutoksia. Asuimme tällöin Kouvolan seudulla. Meidän perheemme tilanne oli silloin erittäin vaikea. Isän vastuulla ollut SP-huoltoasema Kuusankoskella ajautui konkurssiin. Isä ei kestänyt kunnialla tilannetta, vaan muutti pois paikkakunnalta pääkaupunkiseudulle. Samalla meille lapsille paljastui isän uskottomuus avioliitossaan. Äiti jäi meidän lasten kanssa yksin. Vanhin veljeni oli silloin armeijassa, isosiskoni Ruotsissa kesätöissä ja minua 11 kuukautta vanhempi veljeni aloittanut ensimmäisessä työpaikassaan. Olin sisarussarjassa seuraava ja jouduin ottamaan vastuuta asioiden hoidosta yhdessä äidin kanssa. Sinä kesänä minusta tuli nuori aikuinen, lapsuus jäi taakse.
Miten äiti kesti tämän kaiken fyysisesti ja henkisesti, sitä olemme sisarusteni kanssa usein miettineet. Onneksi käytännön apua tuli sekä isän että äidin suvuilta. Äidin tuskaa, ikävää ja huolta tulevaisuudesta ei oikein kukaan voinut jakaa. Vahvana ja rauhallisena ihmisenä äiti kesti sairastumatta tämänkin vaiheen elämässään.

Työhön kodin ulkopuolelle

Olin 15-vuotias, kun äiti lähti kodin ulkopuolelle töihin. Minulle se oli lähes shokki. Jouduin itse huolehtimaan heräämisestäni ajoissa, aamupala piti tehdä itse ja kouluunkin piti osata lähteä ajoissa. Jos äidillä oli vapaapäivä, hän halusi silloin nukkua myöhään. Hän nautti vapaapäivästään ja halusi juoda aamukahvinsa rauhassa meidän lähtömme jälkeen. Meiltä vaadittiin omatoimisuutta, mikä oli todella hyvä asia. Äiti oli passannut meitä vuosikausia. Minun tehtäväkseni tuli pikkuhiljaa myös ruuanlaitto iltaisin. Ruoka oli valmiina, kun hän palasi töistä kotiin.
Jos äidin vapaa-päivä oli arkena, hänellä oli tapana tehdä kaupunkimatka Tampereelle. Hän halusi kierrellä liikkeissä, poiketa kahville ja nauttia olostaan tälläkin tapaa. Äiti pukeutui aina kauniisti, hän kävi säännöllisesti kampaajalla ja huolehti kaikella tavalla ulkonäöstään. Äidin vakikampaaja oli Helvi Vuorinen, naapuri Metsäkulmalta. Kampaamo oli Tampereella. Keväisin äiti rusketti kasvojaan auringossa peilin avulla. Hän harrasti liikuntaa. Hänen kroppansa ei kertonut, että hän oli synnyttänyt kahdeksan lasta.
Äiti muutti syksyllä 1988 kirkolle Kuohunhakaan Antintielle. Hänen voimansa eivät riittäneet omakotitalon pihatöihin ja yksin asuminen tuntui myös pelottavalta. Kerrostalokaksiossa tuntui turvalliselta herätä talon ääniin. ”Tunne, että nyt olen kotona!”, kertoi äiti meille muutettuaan uuteen kotiinsa. Äiti viihtyi todella hyvin asunnossaan. Tuttuja juttukavereita hän tapasi kerrostalon piha-alueella ja kauppamatkoilla.
Maijala myytiin. Se oli meille kaikille haikea asia. Lämmöllä muistelemme äitiä, isovanhempiamme ja Maijala-aikaa. Tontilla olleet rakennukset, mökki ja pihasauna, on purettu muutama vuosi sitten ja tilalla on upea uusi omakotitalo.

Äidin harrastukset

Luontoretket, puutarhanhoito
Äiti oli innokas luontopolkujen tallaaja. Teimme mukavia luontoretkiä ympäri Pirkanmaata! Luonto- ja kansallispuistot lähialueilla tulivat tutuiksi. Vävyt ja miniät muistelevat kaihoisasti näitä retkiä anopin kanssa. Äidin Viljo-veli oli usein mukana. Siskoa ja veljeä yhdisti rakkaus luontoon.
Puutarhanhoito oli myös kummallekin tärkeää. Tämän hyötyharrastuksen he perivät isältään ja välittivät osaamisensa meille seuraavalle sukupolvelle. Kiitos siitä! Kälynsä kanssa äiti osallistui puutarhayhdistysten matkoille Eurooppaan.
Piha oli kesäisin ihana oleskelupaikka. Lukuisista valokuvista päätellen me äidin kanssa osasimme nauttia kesäisistä hetkistä Maijalan pihamaalla. Tonttia ja puutarhamaata Maijalassa oli sen verran (noin 1000 m2), että maassa oli hyvä kasvattaa talven perunat ja vihannekset. Omenapuut antoivat hyvän sadon. Papalta ja äidiltäni opin Maijalassa kompostinteon. Pappa ja äiti olivat innokkaita Siikli-perunan viljelijä. Joka kevät, kun perunat kylvetään maahan, muistelen oppeja joita papalta sain. Perunavakoa en ole onnistunut vieläkään vetämään niin hyvin kuin pappa sen veti.

Lapin matkailu

Ensimmäiset Lapin matkat äiti teki isän kanssa 1960-luvun alkupuolella. He kävivät näillä automatkoillaan myös Norjan puolella ihailemassa jylhiä vuonomaisemia. Isosiskoni ja minä pääsimme Lapin matkalle mukaan auton takapenkille vuonna 1963. Silloin syttyi meillekin ikuinen Lapin kaipuu. Myöhemmin eläkeiässä äiti osallistui Kangasalan seurakunnan järjestämiin pohjoiseen suuntautuviin ruskaretkiin. Matkat tehtiin linja-autolla. Mukana oli tuttu ryhmä, joten se tuntui turvalliselta tavalta kulkea. Anna-Liisakin oli mukana kerran tässä seurassa. Veljet ottivat äidin mukaan mielellään perheiden automatkoille Pohjoismaihin. Äiti oli aina innokas matkaan lähtijä. Matkalaukku tai reppu oli nopeasti pakattu. Hän innosti meitä lapsia matkustamaan ja hakemaan elämyksiä maailmalta.
Äiti, Anja ja minä, teimme 1974 ikimuistoisen matkan Leningradiin. Se oli matkatoimiston järjestämä ryhmämatka ja toteutettiin linja-autolla. Matkareitti kulki Viipurin kautta Terijoen rantamaisemia myötäillen Leningradiin. Kannaksen läpi kuljettaessa olin itku kurkussa. Eläydyin evakkojen kohtaloon. Tämän kaiken he ovat joutuneet jättämään.
Äidin kanssa kävin Mustanmerenrannalla Jaltalla 1981. Kyproksella olimme isolla porukalla, mukana silloin myös kummityttöni Mia, mamman tyttären tytär. Anna-Liisa ja äiti lomailivat Sotsissa. Anna-Liisa, äiti ja Mia olivat kolmistaan Kreetalla. Tukholmassa ja Tallinnassa piipahdettiin yhdessä muutaman kerran. Äiti oli mukana, kun 1979 matkustimme kollegani Eevan kanssa Suzdahliin, kirkkojen kaupunkiin. Se sijaitsee noin 200 km Moskovasta koilliseen.

Äiti taidemaalarina

Äidin rakkain harrastus oli maalaaminen. Hän aloitti posliininmaalauksen samoihin aikoihin, kun hän lähti mukaan työelämään eli 1960 luvun lopulla. Opettajana oli Marja-Riitta Koivisto, jonka kodissa opetus tapahtui. Tuotteliaana maalarina kahviastiastoja, maljakoita, seinäkelloja ja kynttilänjalkoja syntyi lukuisa määrä.
Eläkkeellä äiti innostui öljyvärimaalauksesta. Kangasala-Opiston taidepiirissä Mirja Pulkkilan oppilaana hän kehittyi nopeasti. Mirjan kertoman mukaan hän oli innostunut ja tiedonhaluinen oppilas. Hän ei loukkaantunut kritiikistä, vaan halusi juuri sen kautta oppia lisää. Hän sopeutui ryhmään rauhallisena ja seurallisena ihmisenä hyvin. Mirjan mielestä hänen maalauksistaan näkyi, että hän oli tyytyväinen omaan elämäänsä. Tunne-elämä oli järjestyksessä. Äitiä inspiroi oman kotipihan perennat, etenkin pionit. Minun muistikuvani on, että siitä alkoi hänen ”taiteilijaelämänsä”. Parhaimmillaan hän oli kuvatessaan vettä. Rantakivet veden rajassa, myrskyisä meren aallokko, vetinen suomaisema ja kosket. Näitä tauluja on hänen kaikkien lastensa seinillä. ”Äiti elää seinillämme”, tuumasi Anneli-sisko, kun katselimme heidän kotinsa seinillä olevia tauluja. 
Rohkeana naisena äiti ei jättänyt taitojaan vakan alle, vaan piti pari yksityisnäyttelyäkin Kangasalan kirjastossa. Kangasalan Sanomat haastatteli häntä näyttelyjen yhteydessä. Opiston kevätnäyttelyihinkin hän osallistui innokkaasti.
Äiti kävi eläkeläisten kokouksissa säännöllisesti, samoin seurakunnan tilaisuuksissa. Hän opiskeli milloin mitäkin Kangasala-Opistossa. Eikä Tampereen yliopiston luentosalikaan ollut hänelle vieras. Ikäihmisten luennot kiinnostivat häntä.

Äidin koti, kohtaamispaikkamme

Äidin koti oli keskeinen paikka, jossa me lapset, meidän puolisomme ja äidin lastenlapset tapasivat. Lastenlapsia oli yhdeksän: Jari, Mia, Aki, Jaana, Mirkka, Jussi, Juha, Anu ja Mikko. Äidin luona kokoonnuttiin koko joukolla äitienpäivänä toukokuun toisena sunnuntaina, huhtikuussa hänen syntymäpäivillään ja syyskuussa Ailin päivänä. Näitä juhlapäiviä valmisteltiin yhdessä etukäteen. Viljo-eno oli mukana juhlimassa, samoin äidin läheisimmät ystävät. Myös muinakin juhlapyhinä: pääsiäisenä, vappuna, juhannuksena, äiti varautui siihen, että meitä lapsia tuli kylään. Jouluna äiti oli vuoroin lasten perheissä tai pääkaupunkiseudulta Anna-Liisa tai Kalervo puolisoineen tuli äidin luo. Joulun hän halusi viettää aina läheisten kanssa. Me lähellä asuvat kävimme tietysti viikoittain hänen luonaan. Viimeisenä äidin elinvuotena kävin hänen luonaan lähes joka ilta.

Ystävät, lapset, vävyt, miniät ja lastenlapset olivat tervetulleita.
Äidilläni oli viisi vävyä ja kolme miniää. Hänellä oli hyvät välit kaikkien lastensa puolisoiden kanssa. Hän uskoutui varsinkin Ritva-miniälle oman elämänsä karikoista erilailla kuin meille tyttärilleen. Haastattelin äidin vävyjä kysymyksellä, millainen anoppisi oli? Vastauksista löytyy yhteinen sävel: mukava oli anoppi!
Hän oli erittäin järjestelmällinen, koti oli aina siisti, vieras oli tervetullut joka hetki. Hän piti kaikki asiansa järjestyksessä, järkevällä maalaisjärjellä. Anoppi oli moderni, aikaansa seuraava nainen, kiinni nykyajassa.
Anoppi oli aina ystävällinen, erittäin suvaitsevainen. Hän ymmärsi hiukka erikoistakin huumoria. Hän oli mukavaa retkiseuraa perheen metsäretkillä. Ei arvostellut negatiivisesti, vaan ymmärsi ja sovitteli. Hyvä kuuntelija. Oli mukavaa, kun hän viihtyi meillä.
Anoppi oli seurallinen. Hän suhtautui myönteisesti karjalaisuuteen. Ehkä siksi, että perheystävinä oli karjalaisperheitä. Vieraanvarainen, kahvikupit valmiina pöydässä, kun sisään astuttiin. Vastaanotto oli aina ystävällinen. Sellainen oli meidän äiti, anoppi ja lastenlasten mamma.

Äiti on lähtenyt

Olin tullut elämänkumppanini kanssa yöjunalla Lapista kotiin. Soitin äidille kuten aina matkalta tultuani, kertoakseni ”kotona ollaan ja kohta nähdään”. Ihmettelin, kun hän ei vastannut. Hetken päästä soi puhelin ja siskoni soitti ja pyysi tilaamaan ambulanssin. Miksi? Minusta tuntuu, että äiti on lähtenyt, sisko kertoi rauhallisella äänellä. Hän oli mennyt sovitusti äidin luokse tarkoituksena auttaa äitiä nimipäivävalmisteluissa. Äiti löytyi vuoteensa vierestä lattialta. Pukeutuminen oli jäänyt kesken. Sydän ei enää jaksanut toimia.
Hänen toiveensa toteutui. ”Toivon, että saan kuolla kotona.” Nämä sanat hän lausui silloin tällöin. Me lapset muistamme ikuisesti, mitä tapahtui syyskuun 14. päivä vuonna 2001. Äiti oli keväällä täyttänyt 78 vuotta. Äiti haudattiin sukuhautaan Huutijärvelle, isänsä ja äitinsä viereen. Hänet siunasi pastori Olli Arola, äidille tuttu pappi Lapin ruskamatkoilta. Meillä kaikilla on äitiä ikävä.