Talven pakkasilla, talvisodan runteleman Suomen synkimpinä hetkinä, syntyi Turussa pieni tyttö nimeltä Aila Anneli Kallio. Oli vuoden 1940 helmikuu, ja maailma oli myllerryksessä. Sukunimi Kallio kantoi mukanaan tarinan ajoista, jolloin ruotsinkielisiä nimiä käännettiin suomen kielelle kansallisen heräämisen ja suomalaisuuden innostuksen siivittämänä.
Aila oli neljännen polven turkulainen, juuriltaan kaupungin historiaa. Hänen isoisoäitinsä oli kotoisin Houtkarista, pieneltä saaristolaissaarelta, josta hän oli tullut Turkuun vain seitsemäntoistavuotiaana. Nuori tyttö oli saapunut kaupunkiin hoitamaan akateemisen leskimiehen neljää alaikäistä lasta. Kun lapset aikuistuivat, hän avioitui perheen isän kanssa, ja heille syntyi neljä yhteistä lasta. Ailan isä oli näistä toiseksi vanhin.
Ailan isä valmistui ylioppilaaksi, avioitui ja aloitti opiskelun vuonna 1937. Kesken opiskelun hänet kutsuttiin rintamalle. Sodan keskellä perhe kasvoi – syntyi toinen tytär, Ailan pikkusisko. Kun Aila oli nelivuotias ja hänen siskonsa vasta kaksivuotias, teki isä raskaan päätöksen: lapset täytyy lähettää Ruotsiin turvaan sodan kauhuista.
Matka Ruotsiin muuttui kuitenkin traagiseksi käännekohdaksi. Aila sairastui ja joutui sairaalaan, erilleen rakkaasta siskostaan. Näin siskosten tiet erosivat tavalla, jota kukaan ei olisi osannut ennakoida. Sisko sai hyvän perheen, jonka luo hän jäi lopullisesti, ja aikuistuessaan hän haki Ruotsin kansalaisuuden. Aila puolestaan palasi neljän vuoden jälkeen Suomeen ja aloitti koulunsa maassa, jonka hän oli lähes unohtanut.
Neljä vuotta Ruotsissa jättivät syvän jäljen pienen tytön sieluun. Hän oli menettänyt osan lapsuudestaan, mutta saanut tilalle jotain korvaamatonta: äidinäitinsä. Äidinäidistä tuli Ailalle se tukipilari, joka antoi käytännön elämän ohjeet – viisauden, joka opetti miten mihinkin asiaan suhtaudutaan kussakin tilanteessa. Äidinäiti oli luottohenkilö, jonka puoleen saattoi aina kääntyä.
Myös isä oli Ailalle keskeinen tuki. Hän ei ollut määräilevä mies, mutta hänen läsnäolonsa oli tukeva kuin kallio. Hän antoi viisaita neuvoja ja elämänohjeita harkittavaksi, oli turva kaikissa elämän vaiheissa.
Opintie ja musiikin kutsu
Ruotsista palattuaan Aila astui opintielle Turussa. Lukio-opinnot alkoivat, mutta nuoren tytön sielu kaipasi jotain muuta. Hän jätti lukion kesken ja suuntasi Turun musiikkiopistoon. Musiikin ohella Ailaa kiinnosti intohimoisesti tanssi – liikkeen ja rytmin taika, joka sai hänen sydämensä lyömään nopeammin.
Käytännöllisyys kuitenkin voitti. Aila ymmärsi, että musiikki ei ehkä tulisi tarjoamaan riittävää toimeentuloa, joten hän päätti hakeutua varmemmalle uralle. Hän suoritti laboratoriohoitajan kurssin ja valmistui sairaalan laboratoriohoitajaksi. Kohtalo vei hänet Vaasan keskussairaalaan harjoittelijaksi.
Kohtaaminen kesätansseissa
Kesätansseissa, kesäillan lämpimässä hämärässä, Aila tapasi ensimmäisen kerran elämänsä kumppanin. Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä – ei ainakaan Ailan puolelta. Armeijasta juuri palannut vaasalaispoika ei herättänyt hänen sydämessään kipinää, ja Aila jätti menemättä pojan ehdottamaan tapaamiseen. Mutta kohtalo ei päästänyt irti.
Turussa Aila tapasi saman pojan uudelleen. Hänen nimensä oli Matti. Armeijan suoritettuaan Matti oli palannut opintojensa pariin jatkaen atomifysiikan opintoja ja valmistellen lisensiaatintutkintoa, tavoitteenaan tohtorin tutkinto. Vuoden seurustelun jälkeen pari asteli alttarille – oli vuosi 1962, ja Turun Linnan kirkko todisti heidän liittonsa.
Yhteiselämä kesti lähes kuusi vuosikymmentä, kahta viikkoa vaille. Se päättyi äkillisesti ja julmasti, kun Matti kaatui kadulla ja löi päänsä katukivetykseen.
Perhe-elämä Vaasassa
Ensimmäinen lapsi syntyi Turussa vuonna 1963. Kaksi vuotta myöhemmin avautui Vaasan teknillisessä oppilaitoksessa yliopettajan paikka, johon Matti valittiin. Tohtoriopinnot jäivät unelmaksi. Perhe muutti Vaasaan, ja Matti omistautui työllensä oppilaitoksessa aina eläkeikään saakka, toimien myös rehtorina.
Aluksi Vaasa tuntui hiljaiselta ja vaasalaiset jäykiltä vilkkauteen ja puheliaisuuteen tottuneelle turkulaiselle naiselle. Mutta kaupunki muuttui kodiksi. Perhe kasvoi toisella lapsella.
Lapsiperhe-elämän vastapainoksi, ehkä löytääkseen jotain vain itselleen, Aila alkoi opiskella. Hän suoritti kesken jääneen lukion ja valmistui ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän suoritti Åbo Akademin Vaasan pedagogisessa tiedekunnassa logopedian tutkinnon ja jatkoi vielä Jyväskylän yliopistossa valmistuen kasvatustieteen maisteriksi.
Yhdistystoiminta ja työ
Mutta Aila kaipasi vielä muutakin. Hän liittyi Vaasan Teknillisen Seuran Naiset nimiseen yhdistykseen. Aila toimi sen puheenjohtajana ja kantavana voimana kuusitoista vuotta. Jäsenet olivat kotirouvia, ja seura tarjosi heille korvaamattoman ja avartavan keskustelufoorumin. Järjestettiin jäseniltoja, joissa luennoivat eri alojen asiantuntijat, myyjäisiä ja tempauksia, joilla kerättiin rahaa stipendirahastoon. Vuosittain seura jakoi stipendejä oppilaitoksesta valmistuneille. Tärkeää oli myös se, että jäsenet pääsivät miesten mukana mielenkiintoisille yritysvierailuille. Aila kokee, että toiminta seurassa antoi hänelle organisointitaitoja ja kasvatti häntä ihmisenä.
Toinen tärkeä henkireikä oli Keliakialiitto. Aila perusti Vaasaan paikallisyhdistyksen ja toimi sen puheenjohtajana kahdenkymmenen vuoden ajan. Yhdistys tarjosi vertaistukea, kannusti ja opasti ruokavaliossa. Yhteisvoimin liitto sai aikaan joitain verovähennyksiä.
Kun lapset aloittivat koulun, Aila sai työpaikan puheterapeutina Vaasan keskussairaalassa. Siellä hän työskenteli eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Vapaa-ajallaan hän antoi myös yksityisopetusta.
Harrastukset – kauneuden ja liikkeen taidetta
Aila on ollut työteliäs, ja hänen kiinnostuksensa eri harrastuksiin on ollut laaja ja syvä. Kahdeksantoistavuotiaasta lähtien hän on harrastanut posliinimaalausta, ja tämä rauhoittava harrastus jatkuu edelleen. Aila kuvaa sitä meditatiiviseksi hetkeksi, jolloin saa keskittyä kauniin jäljen luomiseen, vapaana murheista, kaikessa rauhassa. Lapsenlapset tulevat saamaan hienon sarjan isoäidin luomuksia.
Muita harrastuksia ovat olleet japanilainen miekkailu ja japanilainen voimistelu, jotka parantavat ja ylläpitävät liikkuvuutta ja hyvinvointia. Aila on ollut aktiivisesti mukana opiston kirjoituspiirissä ja kirjoittanut kirjan ”Sodan kuljettama” ajastaan Ruotsissa.
Purjehdus – rakkain harrastus
Mutta rakkain harrastus on ollut purjehdus yhdessä aviomiehen kanssa. Aila suoritti ensimmäisenä naisena Vaasassa avomerilaivurikurssin. Kesät yhdessä avomerellä lujittivat liittoa. Yhteiset tutustumiset eri satamapaikkoihin, luonnon tutkiminen, tuulen ja aaltojen keskellä oleminen. Merellä huomaa, miten pieni ihminen on luonnon valtavan suuruuden edessä.
Aila toteaa: koko elämä on kuin suuri purjehdusmatka.
Kiitollisuus
Nyt, yli kahdeksankymmenvuotiaana, Aila kokee syvää kiitollisuutta eletystä elämästä. Kiitollisuutta yhteisestä, kahta viikkoa vaille kuudenkymmenen vuoden avioliitosta. Kahdesta lapsesta, yhdeksästä lapsenlapsesta sekä yhdeksästä lapsenlapsenlapsesta. Kaikista harrastusmahdollisuuksista, kohtaamisista, kokemuksista.
Aila unelmoi vielä kirjoittavansa kirjan purjehduksesta – viimeisen suuren kirjan, joka tallentaa muistoihin tuulen, aaltojen ja vapauden.
