Seestan kartanon tyttärestä Adelaïde Ehrnroothista tuli naisasianainen, toimittaja ja kirjailija, joka rohkeasti uskalsi sanoa mielipiteensä julki kritiikistä huolimatta. ”Hänen sanansa oli tuli ja leimaus”.
Lapsuus ja nuoruus Seestan kartanossa
Lovisa Adelaïde Ehrnrooth syntyi Nastolassa Seestan kartanossa 17.1.1826 perheen kuudestatoista lapsesta kahdeksantena. Isä kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth (1779-1848) ja äiti, aatelisneito Johanna Christina (Jeannette) o. s. von Platen (1796-1873) oli vihitty vuonna 1814 morsiamen suvun kartanossa Lammin Gammelgårdissa. Lapsista seitsemän kuoli alle kymmenvuotiaina, näistä kolme Nastolassa vallinneen tulirokkoepidemian seurauksena.
Perheen neljästä pojasta kolme suuntautui sotilasuralle kuten isänsäkin, joka palkittiin Kustaa III:n Miekkaritariston suurristillä ansioistaan Suomen sodassa. Pojista Carl Albert Ehrnroothista tuli protokollasihteeri ja menestyvä liikemies, vanhimmasta Robert Ehrnroothista Suomen Kaartin komentaja. Heidän vaimonsa edustivat varakasta de Geer -sukua. Adelaïdesta tuli naisasianainen ja kirjailija.
Helena Westermarck kirjoitti elämäkerrassa Adelaïden lapsuuden ajan elämästä suuren perheen kartanossa näin:
”För Adelaïde Ehrnrooth förflöt barndoms- och uppväxtåren på landet såsom brukligt var på den tiden för unga flickor ’av familj’. De unga döttrarnas tid ägnades åt handarbete, hushållsgöromål, umgänge med grannarna, brevskrivning, lektyr o. d. födelsedagar och namnsdagar firades inom släkten och umgängeskretsen med stora gästabud och fester.”
Perheen poikien ammatillinen opintie kotikoulun jälkeen oli itsestään selvää: ensin Helsingin lyseo ja sen jälkeen joko Haminan kadettikoulu tai Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Näin ei suinkaan tapahtunut tyttöjen kohdalla.
Toki tytöt saivat opetusta kotiopettajilta, mutta Adelaïde oli ainoa tytöistä, joka sai opetusta hiukan enemmän. Hän sai opiskella vapaaherratar von Rosenin pensionaattikoulussa Helsingissä. Tyttökouluissa ei suinkaan opetettu hyödyllisiä aineita. Aatelisneitien opetus painottui kieliin, erityisesti ranskaan sekä saksaan ja antiikin mytologiaan.
Varakkaiden neitosten ainoa kasvatuksen päämäärä oli päästä avioliittoon rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen kanssa. Adelaïde oli opinhaluinen nuori nainen, kielitaitoinen. Tietokirjojen ja sanomalehtien lukemista pidettiin kuitenkin naisille ja tytöille sopimattomana. Oman rahan ansaitseminen ei tullut kysymykseenkään.
Novellissaan Min ridhäst kirjoittaa Adelaïde 14-vuotiaana saamastaan omasta hevosesta Camillasta näin: ”Och när jag i hack och häl följde min far obanade stigar och det gällde att sätta över bäckar, diken eller gärden, blinkade jag ej ens på ögonen, då den oförvägne ryttaren framför mig såg sig om och frågade leende: – Nå, kan du komma efter mig, min flickunge?
Hejsan! Visst kom jag efter! Vem skulle vara rädd här! Camilla hade gasellens vighet och bar mig såsom om jag suttit i en gunga.”
Camilla-tamma jouduttiin myymään varmaan taloudellisista syistä kenraalimajurin kuoleman jälkeen. Surettihan se!
Kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth kuoli varakkaana miehenä vuonna 1848, kuolinsyyksi kirjattiin sappikivet. Yleisestä tavasta poiketen Seestan kartano siirtyi lesken omistukseen ja maaomaisuus säilyi Ehrnroothin suvulla. Kartano jäi leskirouvan, pehtoorin ja tyttöjen vastuulle pariksikymmeneksi vuodeksi. Pojat muuttivat vähitellen lapsuudenkodistaan ja kartano jäi naisten huollettavaksi. Perheen äiti Johanna Christina ja tytöt Elise (1815-1900), Adelaïde ja Emelie (1838-1863) jäivät vastuunkantajiksi. Emelie menehtyi lavantautiin 24-vuotiaana. Perheen yksi tyttäristä Rosa Boije (s. 1824) oli menehtynyt vuonna 1855 ja hänen pieni tyttärensä Rose Marie (1850-1923) muutti isoäitinsä ja tätiensä hoiviin.
Seestan kartano on ollut jo vuodesta 1791 Ehrnroothin suvun hallussa. Vuodesta 1997 Paul Ehrnrooth on ollut omistajana. Vuonna 2009 määritteli museovirasto kartanon valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Kaksi kihlausta
Ehrnroothin perheen tyttärille toivoivat vanhemmat säädynmukaista ja hyvää avioliittoa. Mutta jostain syystä vain neljästä tyttärestä yksi lopulta meni naimisiin.
18-vuotiaana vuonna 1844 Adelaïde sai ihailijan, joka kirjoitti hehkuvia rakkauskirjeitä. Suuriruhtinaskunnan prokuraattori Carl Johan Walleen (1781-1867) oli jäänyt leskeksi ja hän iski silmänsä Seestan kartanon tyttäreen. Ikäeroa oli 45 vuotta. 24-vuotias Adelaïde Ehrnrooth ja 65-vuotias Carl Johan Walleen kihlautuivat vuonna 1849. Kihlaus purkautui jo seuraavana vuonna. Carl Johan oli muuten erittäin varakkaan hyväntekijän Aurora Karamzinin (1808-1902) isäpuoli. Avioliitto olisi nostanut Adelaïden ja sukunsa osaksi suuriruhtinaskunnan eliittiä.
Toinen ihastus olisi ollut joidenkin lähteiden mukaan äidinpuoleinen serkku, nuori kaartinupseeri ja yleiskuntaupseeri Carl Gustaf Mortimer von Kraemer (1817-1898). Oliko kyseessä Carl Gustaf? Tutkija Eeva Kotioja ei ole kuitenkaan löytänyt sulhasesta varmaa tietoa.
Joulukuussa 1859 Adelaïde Ehrnrooth julkaisi kihlauksensa joka tapauksessa, ja se otettiin Hämeenlinnassa hämmästyneenä vastaan. Veljensä Robert Ehrnrooth (1821-1911) sisarensa holhoojana järjesti kihlauksen kunniaksi suuret kutsut. On todennäköistä, että Ehrnroothit olivat tyytyväisiä sulhaseen, sillä yli 30-vuotiaalla alemman aatelin jäsenellä ei ollut kovinkaan paljon kysyntää sulhasmarkkinoilla. Avioliitto olisi turvannut Adelaïden sosiaalisen aseman. Mutta kihlauksesta tuli lyhyt eikä tämäkään johtanut avioliittoon.
Euroopan kiertomatka ja Journal
Yhdeksäntoistavuotiaana Adelaïde pääsi sisarensa Rosan ja lankonsa, tullivirkailija Axel Boijen kanssa kuukausia kestäneelle Euroopan kiertomatkalle, joka oli myös pariskunnan myöhästynyt häämatka. Oliko matkan perimmäinen tarkoitus unohtaa prokuraattori?
Adelaïde kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaansa nimeltä Journal, joka on luettavissa Helena Westermarckin kirjoittamassa elämäkerrassa. Matka aikuisti Adelaïden, hän sai kokeilla siipiään ja teki hänestä matkakirjojen kirjoittajan.
Seuraavilla sanoilla alkaa Journal ja tästä käy ilmi, että ei ollut muuta tekemistä kylpylässä kuin alkaa kirjoittaa. Päätös oli historiallinen.
”I dag är det två månader sen vi reste hemifrån; af dessa månader hafva vi passerat en i Franzensbad, – och nu först börjar jag min journal! Jag hade aldrig kommit på den idéen att skrifva någon, om ej doktorn i går underrättat oss om at vi ännu hade tre veckor att passera hän i Franzensbad; – och tre veckor är fasligt att passera utan sysselsättning!”
Monen kuukauden pituisella matkalla näkee paljon. Tukholmassa he kävivät oopperassa ja näkivät Jenny Lindin Bellinin oopperassa Sömngångerska. Tästäkin piti luonnollisesti kirjoittaa Journaliin. Ja Berliini lumosi kuten moni muukin suurkaupungit.
Jäsen naisjärjestöissä
Naisten aseman esille tuominen ja yhteiskunnallinen osallistuminen alkoi näkyä sanomalehtiartikkeleissa ja kirjallisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Naiset käänsivät kaunokirjallisuutta suomeksi ja ruotsiksi ja tarjosivat kirjoituksiaan lehtiin kuten Fredrika Runeberg (1807-1879) teki.
Varsinainen naistoimittajien esiintyminen tapahtui saman aikaan kuin naisasialiikkeen synty 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.
Suomen vanhimman hyväntekeväisyysjärjestön Helsingin Rouvasväenyhdistyksen sihteerinä Adelaïde oli luultavasti vuodet 1869–1885. Sitä ennen sihteereinä olivat olleet niinkin nimekkäät henkilöt kuin Z. Topelius ja Yrjö Koskinen. Yhdistykseen kuului mies- ja naisjäseniä.
Rouvasväenyhdistysten perimmäinen toiminta oli hyväntekeväisyyden harjoittaminen. Näiden yhdistyksien rohkaisemana naiset perustivat useita muitakin yhdistyksiä hyvää tarkoitusta varten. Naiset olivat ahkeria ja hyviä rahan kerääjiä, myyjäisten organisointia jne. Ihan kuten useissa yhdistyksissä vielä tänäkin päivänä.
Suomen Naisyhdistys perustettiin vuonna 1884 Aleksandra Gripenbergin (1857-1913) johdolla. Adelaïde oli yhdistyksen jäsen. Suomen Naisyhdistys julkaisi Koti ja Yhteiskunta -lehteä vuodesta 1889 alkaen. Yhdistystä ravisteli 1890-luvulla rajut riidat ja kritiikki kohdistui juuri Aleksandra Gripenbergiin. Hän oli voimakas persoona, vanhoillinen ja hänen tapansa johtaa järjestöä aiheutti vastareaktion.
Erotetut ja eronneet jäsenet Adelaïde mukaan lukien perustivat vuonna 1892 Naisasialiitto Unionin. Unioni julkaisi aikakauslehti Nutid, Tidskrift för sociala frågor och hemmets intressen. Nutidin vastaavana toimittajana Adelaïde oli vuodet 1898–1899. Unionista tuli hänen elämänsä tärkein yhdistystoiminnan muoto.
Naisasia esille lehdistössä ja kirjallisuudessa
Kenraalitar Johanna Christina Ehrnrooth, Adelaïde ja Elise muuttivat 1864 Helsinkiin. Adelaïde kirjoitti nimimerkillä A-i-a jatkokertomuksia Finlands Allmänna Tidningissä. 1860-luvulla hän kirjoitti myös Helsingfors Dagbladetiin kuten muutkin naisasianaiset, esim. Anna Sofia Frosterus (1867-1946) ja Alli Trygg-Helenius (1852-1926).
Lähes neljäkymmenvuotiaana vuonna 1863 Adelaïde Ehrnrooth löysi elämäntehtävänsä. Hänestä tuli kirjailija, joka kirjoitti ruotsiksi romanttisia romaaneja mutta myös radikaaleja naisasia-artikkeleita. Hän tuli Ehrnroothin sotilassuvusta. Hänen aseensa ei ollut miekka vaan kynä ja muste, taistelutanner sanomalehdistö. Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Dagblad, Hufvudstadsbladet ja Morgonbladet olivat niitä lehtiä, joihin Adelaïde kirjoitti vuosikymmenien ajan.
Ensimmäinen Adelaïde Ehrnroothin kirjoittama oli kolmisenkymmentä lyhyttä runoa sisältänyt teos, jonka nimiölehdessä luki Sagor och minnen av A – ï – a ilmestyi vuonna 1863. Esipuheen oli kirjoittanut Zacharias Topelius.
Adelaïde toi naisemansipaation suomalaiseen kirjallisuuteen. Naisasiaa hän käsitteli myös mm. novelleissaan Familjen Värnsköld (1866), Dagmar, en hvardagshistoria (1870) ja Tiden går och vi med den (1878).
Ehrnrooth oli myös aktiivisesti mukana pääkaupungin hyväntekeväisyystoiminnassa. Vuosina 1867-1868 suuret nälkävuodet piinasivat varsinkin kaupungeissa asuvia. Adelaïde alkoi julkaista Gråsparfven-nimistä kalenteria ja kirjan myyntituloilla hän ylläpiti Katajanokalla maksutonta yömajaa.
Kokemuksiaan köyhien parissa hän on kuvannut teoksissaan Hvardagslifvets skuggor och dagrar (1881) ja Bland fattiga och rika (1887).
Useiden teostensa tuoton hän luovutti hyväntekeväisyystarkoituksiin ja erään näytelmänsä tulot vuonna 1874 hän käytti perustaakseen Rosina Heikels stipendiifond lääkäriksi aikoville naisille. Rahasto on Suomen vanhin lääketieteellinen stipendirahasto.
Adelaïde oli taloudellisesti riippumaton ja hän lahjoitti kirjoitus- ja esityspalkkiot usein hyväntekeväisyyteen tai kahdelle perustamalleen rahastolle: Rosina Heikelin stipendirahasto ja Hanna Ingmanin rahasto sokeita varten (1896).
Afrikkaan ja Itämaille, Italiaan ja Ranskaan saakka ulottuneita matkojaan Ehrnrooth kuvaili teoksissaan Två finskors lustvandringar I-II (1886-1890) ja Höstskörd (1895). Teoksista piti sekä yleisö että kirjalliset piirit.
Adelaïde kävi nuorena kuolleen siskonsa Rosan tyttären Rose-Marien kanssa Italiassa ja Ranskassa ja kaikkea matkalla sitten tapahtuikin. He menivät salaa Roomassa kauniiseen puutarhaan, joka olikin Vatikaanin omistama. Pääsivät pälkähästä ja vielä saivat audienssin Itsensä paavi Pio Nonon vastaanotolle. Valehtelivat olevansa katolilaisia. Inhimillistä!
Elämän ehtoo
Adelaïde, hänen äitinsä ja Elise-siskonsa sekä Rose Marie muuttivat siis Helsinkiin 1864. Syynä oli se, että Johanna Ehrnrooth möi omistuksessa olleen Seestan kartanonsa vuonna 1863 pojalleen Carl Albert Ehrnroothille (1831-1873). Ensimmäinen Helsingin vuokra-asunto sijaitsi varakkaiden asuinalueella viidennessä kaupunginosassa Annankadun, Iso Roobertinkadun, Uudenmaankadun ja Yrjönkadun väliin muodostuvassa korttelissa. Palvelijoita oli kolme. Adelaïde hankki tuloja antamalla ranskan tunteja ja kirjoittamisella hän sai myös tuloja.
Perheen elämä muuttui äidin Johanna Ehrnroothin kuollessa keuhkotulehdukseen 76-vuotiaana kesäkuussa 1873. Äidin kuolema merkitsi myös taloudellisia muutoksia. Sisarukset ottivat vuokralaisia ja näin ollen saivat vuokratuloa.
Adelaïde, Elise ja Rose-Marie asuivat nyt kolmistaan yhdessä, mikä ei suinkaan ollut epätavallista naimattomien sisarusten kesken. Heistä kukaan ei solminut avioliittoa. Sisarusten ja samalla myös sukulaisten elämää helpotti huomattavasti suvun varakkuus. Adelaïde ja Elise saivat elää riippumatonta ja vapaata elämää omien mieltymyksiensä mukaisesti.
Elämänsä ehtoopuolella Adelaïde ja Elise Ehrnroothin sisarentytär Rose Marie Boije huolehti käytännön päivittäisistä järjestelyistä, auttoi kaikin tavoin tätejänsä. Tosin Rose Marie osallistui päivisin opetustyöhön Augusta Pippingin johtamassa yhteiskoulussa. 1880- ja 1890-luvuilla kotitaloudessa oli aiempaa enemmän palvelusväkeä ja renkejä, jotka oli palkattu huolehtimaan vanhenevia ja sairaalloisia Ehrnroothin neitejä.
Adelaïde Ehrnrooth halusi varmistaa Rose Marien varallisuuden ja testamenttasi omaisuutensa, joka Adelaïden kuollessa oli noin 20 000 markkaa ja vuonna 1896 Adelaïde Ehrnrooth ja Rose Marie Boije ostivat yhdessä jälkimmäisen nimiin sijoituskiinteistön, joka myös varmisti Rose Marie Boijen toimeentulon. Myös Elise Ehrnrooth jätti pienen omaisuutensa sisarensa tyttärelle, joka pystyikin elämään turvattua elämää tätiensä kuoleman jälkeen.
Adelaïdeen iski ankara infektio, joka piti hänet vuodepotilaana vuoden 1891 lopusta pitkälle vuoden 1892 alkuun. 1890-luvun kuluessa hän kärsi kivuista ja alenevasta näkökyvystä.
Syksyn 1892 Adelaïde Ehrnrooth oli vuodepotilaana jalkasärkyjen vuoksi. Luotettu lääkäri Rosina Heikel määräsi lääkkeitä, tilanne helpottui vasta lokakuun lopulla. Toisaalta kivut ja liikkumattomuus soi kirjoittamiselle aikaa.
Välit veljeensä ministerivaltiosihteeri Johan Casimir Ehrnroothiin (1833-1913) vilkaistui huomattavasti. Adelaïde lähetti veljelleen vuosina 1882–1903 yhteensä 214 kirjettä. Väitöskirjassaan Eeva Kotioja käyttää näitä kirjeitä lähdemateriaalinaan.
Ammattisotilaana Casimir Ehrnrooth oli tehnyt pitkän uran Venäjän armeijassa, päässyt jopa etenemään Bulgarian sotaministeriksi, mutta 1891 erosi sotapalveluksesta. Hän vetäytyi ja erakoitui Seestan kartanoon kihdin, liiallisen alkoholinkäytön ja synkkämielisyyden aiheuttamien haasteiden edessä. Hän ei mennyt koskaan naimisiin. Mutta siskoonsa Adelaïdeen välit paranivat ja he viettivät kesät ja joulunseudut perhepiirissä. Adelaïden kirjoituksia naisasiasta ja muutenkin kannanottoja yhteiskunnallisista haasteista Casimir kommentoi mielellään. Vuonna 1903 Casimir Ehrnrooth muutti yhteistalouteen sisarensa luokse Helsinkiin.
Kuolema vuonna 1905
Suomen Naisyhdistyksen julkaisemassa Koti ja Yhteiskunta -lehden numerossa Nro 2 (15.2.1905) päätoimittaja Aleksandra Gripenberg kirjoitti tammikuussa menehtyneestä Adelaïdesta seuraavasti:
”Hänen sanansa oli tuli ja leimaus. Armottomasti, rohkeasti hän hyökkäsi vanhoja vääryyksiä vastaan. Naisen pintapuolinen koulukasvatus, naisihanteen puutteellisuus, vaimon ala-arvoinen oikeudellinen asema, yhteiskunnan vaillinainen siveellisyydentunne, joka sallii miesten viettää huonoa elämää moittimatta heitä, kaikki nämä epäkohdat saivat hänestä ankaran vastustajan. Monessa kertomuksessa ja sanomalehtikirjoituksessa hän paljasti sen puolueellisuuden, jolla laki ja tapa naista kohtelivat. Niin monipuolisesti ja laajasti hän käsitteli naisten asemaa koskevia epäkohtia, ettei voi sanoa, mihin niistä hän enimmän huomiota loi.”
Adelaïde Ehrnroothin syntymästä oli kulunut 100 vuotta vuonna 1926. Suomalaisen Naisliiton julkaisemassa Naisten äänessä 17.1.1926 toimittaja Maikki Friberg kirjoitti Adelaïdesta sanoilla. ”Hän tuli Suomen naisliikkeen tienraivaajaksi ja edelläkävijäksi, hän rohkeni lausua totuuksia, jotka panivat senajan ihmiset pelästymään ja kauhistumaan.”
Kynän ja musteen avulla Adelaïde Ehrnroothin nostamat yhteiskunnalliset puutteet kuten naimisissa olevien naisten omistusoikeuden parantaminen, naisten yliopistokoulutuksen mahdollistaminen ja naisten äänioikeus olivat keskeisiä teemoja kirjoitustyössä. Nelisenkymmentä vuotta hän teki naisten äänioikeuden saamiseksi työtä, mutta itse hän ei ehtinyt äänestää.
Adelaïde Ehrnroothia arvostettiin hänen elinaikanaan myös aatelissäädyn keskuudessa, vaikka hänen kirjoituksensa eivät vastanneet näiden piirien arvomaailmaa. Suvun vaikutusvaltainen asema varsinkin veljensä Casmirin kautta ja varakkuus takasivat mahdollisuuden näkyä yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Adelaïde Ehrnrooth menehtyi 13. tammikuuta 1905. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa ja hänet on haudattu Nastolan kirkkomaalle Ehrnroothien hautakammioon.
Adelaïde Ehrnroothin kuoleman jälkeen Naisasialiitto Unioni perusti Rosina Heikelin aloitteesta suomalaisia naiskirjailijoita tukevan stipendirahaston Adelaïde Ehrnroothin muisto. Rahaston suurin yksittäinen rahoittaja oli alussa Rose Marie Boije. Muistorahasto toimi aina vuoteen 1954 saakka.
Kirjallinen tuotanto
Sagor och minnen. Helsingfors: Edlund, 1863.
Julklapp för barn: Berättelser och sagor. Helsingfors, 1865.
Bilder från familjekretsarne i Finland. Uppsala: Schultz, 1866.
Gråsparfven: nytt och gammalt på vers och prosa. Helsingfors, 1866.
Dagmar: En hvardagshistoria. Helsingfors: Edlund, 1868.
Tiden går och vi med den. Helsingfors: Edlund, 1878.
Hvardagslifvets skuggor och dragrar. Helsingfors: Holm, 1881.
I dagens intressanta samhällsfrågor: Röst från en icke röstberättigad. Helsingfors, 1882.
Två finskors lustvandringar 1: Europa och Afrika åren 1876–77 och 1884. Helsingfors: Edlund, 1886.
Bland fattiga och rika: Novelletter. Helsingfors: Edlund, 1887.
Två finskors lustvandringar 2: Resor i Orienten. Helsingfors: Edlund, 1890.
Höstskörd: Reseminnen och novelletter. Helsingfors, 1895.
Väitöskirja ja elämäkerta
Akateeminen väitöskirja. Kotioja, Eeva: Uskallus puhua; Sukupiiri ja sosiaalinen pääoma Adelaïde Ehrnroothin yhteiskunnallisen toiminnan mahdollistajina. Helsingin yliopisto. 2018.
Väitöskirja esitetiin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi auditoriumissa XII lauantaina 5. syyskuuta 2018 klo 10.
Helena Westermarck kirjoitti elämäkerran Adelaïde Ehrnroothista vuonna 1928, Adelaïde Ehrnrooth: kvinnospår i finländskt kulturliv. Luettavissa sähköisesti: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/100525/Adelai_de_Ehrnrooth_kvinnosp_r.pdf?sequence=1&isAllowed=y
