Elma Dammert - Maan hiljaisen äidin ääni

Kolme kuvaa ja yksi negatiivi Elma Dammertin elämästä 1961-1971

Lähikuvia

Öljytuikun himmeä valaisee ahdasta makuukamaria. Nurkkatakan tiili tuntuu lämpimänä kyljessä.  Äiti makaa sängyllä nojaten kyynärpäähänsä ja imettää tyynyn tukemana pariviikkoista poikavauvaa. Huone on yhtä valtavaa hetekaa, nukkuvien hengitystä ja epätodellista rauhaa.   Musta ikkuna talviseen yöhön on puolittain verholla peitetty ja nokisen lampun liekki heijastuu lasista.  Äiti huomaa heräämiseni ja silittää toisella kädellä päätäni sanoen ”tyttökulta”.  Toisella kädellä hän ohjailee nimettömän poikasen päätä parempaan syömäasentoon. Hän näyttää yölampun valossa tyyneltä, melkein onnelliselta. Lampun himmeä valo ei paljasta tarkkoja yksityiskohtia, valo himmenee seiniä kohti.  Kiitollisuus ja raukeus virtaavat kosketuksesta sisääni. Siristelen silmiä pitääkseni itseni hereillä ja kuvan ehjänä. Nukahdan kuitenkin pian, mutta kuva palaa sieluni takaseinälle.

Toisessa mustavalkoisessa kuvassa edellisestä on kulunut vähän toista kuukautta, vuodeksi kirjoitetaan 1962. Seisomme lumen peittämällä hautausmaalla. Näen papin virsikirjoineen, naapureita, tuntemattomia,  äidin itkettyneet silmät.  ”Oi herra luoksein jää jo ilta on”  rukoilee lohtua mutta sanat märkivät murhetta.  Ympäröivät kivet törröttävät hangesta mustina. Juuri maahan lasketussa arkussa lepää veli Seppo Sakari – kuusitoista ja puoli vuotta.  Haudan ympärillä hytisevät äidin lisäksi isä Johannes, kolme vanhinta veljeä, sisko ja minä tekoturkissa.  Pienimmät ovat kotona naapurin huostassa. En olisi halunnut lähteä hautajaisiin, mutta vasta seurakunnan toimittamasta joulupaketista oli löytynyt päälleni sopiva tekoturkki.  Minut puettiin siihen, todettiin tarpeeksi vanhaksi ja tungettiin naapurin jäiseen kuplavolkkariin.  Äiti horjahtaa nenäliina kasvojen edessä kuin kaatuisi hautaan.  Veljien tukemana hän kuitenkin pysyy pystyssä ja lähdemme vaappumaan hautausmaalta raskain jaloin. Selviämään päivästä toiseen, kotiin, missä äitiä odottaa viisi pientä nälkää, viisi itkua ja naurua. 

Työtä vuorotta ja palkatta

Vuonna 1962 kolmekymmentäseitsemänvuotias Elma Dammert oli tuottanut pienviljelijä Johanneksen (=Jussin) eteläsavolaiselle pientilalle Rajalaan talollisen poikia (7) ja kolme tytärtä. Tapaninpäivänjälkeinen menetys synkensi kodin ilmapiiriä kuin noki lampun lasia. Suru paloi kiinni arkeen himmentäen näköalaa kunnes siihenkin tottui ja sen otti elämään kuuluvana.  Joka jouluaatto sen joulun jälkeen Elma kävi poikansa haudalla. Kolmen kilometrin matka taittui kävellen tai potkukelkalla, oli sää mikä tahansa.
Yksi työ oli toisen alku kuin silmukka kutimessa. Yö musta pilkku välissä, aamut aikaisia ja työläitä alkeellisissa ja puutteellisissa oloissa.  Tuvassa seitsemän suuta vailla puuroa ja purtavaa, navetassa neljä lypsävää, karsinassa hieho ja vasikka, hevonen pilttuussaan. Ne oli ruokittava, lypsettävä ja pidettävä puhtaana.  Vesi taloon kannettiin kaivosta ja keitettiin pesutuvan padassa saunaa ja pyykinpesua sekä lypsyvälineiden tiskausta varten.  Talous oli varustettu kaikilla epämukavuuksilla. Ei vesijohtoa, ei sähköä, eikä niin ollen mitään koneita. Vain kitkaa oli tarpeeksi ja sitä aiheutti usein aviomies, Jussi.
 Elma rakensi elämän niistä raaka-aineista, mitä nurkista löytyi. Jos jotain puuttui se ei ollut tekemisen este.  Hän keksi omasta päästä uutta.  Näytti tekemistä ilman reseptiä, luovuuden mallia, vaikka sitä ei tuolloin luovuudeksi ymmärretty.
Hän kulki tuvan ja navetan väliä navettatakissa tai siniruutuisessa esiliinassa huivi päässä laulaen ja luojaansa kiittäen.  Mistä hän kiitti ja millä vitamiineilla jaksoi päivästä päivään, sitä voi vain ihmetellä. Yhtenä tekijänä oli yksinkertainen pakko.  Hän teki mitä oli tehtävissä kuin olisi kaiken pahan yläpuolella.  Itseään esitellessään hän sanoi, ettei ole ”mistään kotoisin eikä kenellekään sukua”,  koska paikkakunnalla kukaan ei tiennyt hänen taustaansa.
Olen käsitellyt lapsuutta ja vanhempieni suhdetta runokokoelmissani Vierastunti, Muista hengittää ja Väärin päin maa ilmassa. 
”Haalistunut kuva kesästä/Äiti lypsää mustavalkoista lehmää/ja hyräilee virttä kuluneista kohdista. /Sillä on kymmenen lasta/neljä lehmää ja kolme hammasta.” 
(Vierastunti, Pilot 2007)    
              
Työläisten kasvattamista ei noteerattu työksi, vaikka se teetätti suurperheiden äideillä työtä vuorotta, lomitta, vapaapäivistä puhumattakaan.   Raskaita navettatöitä piti tehdä odotusaikana viimeiseen asti kaikkine kantamuksineen.  Miehen maitotilien pidätys ja välinpitämätön suhtautuminen naisen työtaakkaan kasvatti katkeruutta. Laiskuus on perkeleen päänalunen, hän sanoi, kun kaikki piti tehdä itse, vaikka kotona oli monta enemmän ja vähemmän kykenevää. 
Suurperheiden äidille järjestetyillä  lomilla hän sai sentään vähäksi aikaa lepoa raskailta töiltään kymmenen vuoden aikana.  Ryhmäkuva todistaa viikosta Saimaan Taipalsaaressa. Korpilahden Tähtiniemen lomalle Elmaa ja naapurin suurperheellistä Anja Reimaa oli  kesällä 1968 kuljettamassa veljeni Jaakko Dammert.

Elämää epämukavuusalueella

Puolisavolainen kylä sinnitteli harvaan asutulla maaseudulla paremmasta maailmasta tietämätöntä elämäänsä. Pertunmaa oli mitätön piste maineikkaampien Mäntyharjun ja Hartolan kainalossa järvisuomen kartalla. Petäjätorppien kylä koostui kahdeksasta sähköttömästä taloudesta.  Viisikymmenluvun alussa rakennettua Rajalaa olisi voinut ulkoa käsin luulla paremmaksikin asuinsijaksi.  Se sijaitsi peltotilkkujen ympäröimänä maantien kupeessa pienellä mäen töyräällä kolmisen kilometriä kirkonkylästä. Ulkoasu ja korkeus valehtelivat, eikä ohikulkija arvannut, miltä talon sisällä näytti. Vielä kymmenen vuoden päästä valmistumisestaan se oli keskeneräinen ja täysin vailla mukavuuksia. Alakerrassa tupa ja kaksi kamaria, joita lämmitettiin puulla.  Yläkerran toinen huone oli levytetty asuttavaksi, toinen keskentekoinen sahanpurun ja vanhojen vaatteiden vallassa, joten tilaa ei liiemmälti ollut. Pärekatto oli huolen aihe kuivina kesäpäivinä piipusta lentävien kipinöiden takia.
Tupaan astuttaessa silmiin osui ensimmäisenä musta Junghans vastapäisellä seinällä.  Heiluri löi heleästi puolitunnein ja tasatunnein eikä seisonut koskaan.  Aamupäivän aurinko paistoi itänaapurinpuoleisesta ikkunasta tuvan lattialle paljastaen maalista kuluneen lattian ja ikkunan sormenjäljet. 
Niukan ruokapöydän raaka-aineita olivat ohra ja ruis, perunat ja juurekset, jotka saatiin omasta pellosta. Särpimet navetasta, voi meijeriltä maitoa vastaan.  Meijeritili neljästä lehmästä ja lapsilisät alle kuusitoistavuotiaista menivät tarkasti elämiseen eivätkä aina riittäneekään. Kaksikymmentälitraisessa taikina-astiassa alustui leipä, rieska tai ohrajauhoista tehty ”pippo” jota maisteltiin lämpimänä. Leipä oli perunoiden ohella perheen pääasiallista ravintoa.  Mausteena vain suola, pitkä kypsytys ja voita nokkaan. Sitä kului paljon suuren joukon syödessä. Kun meijeriltä tilattiin voita, maitotili hupeni usein olemattomaksi.  15.5.2001 hän kirjoittaa rahatilanteesta: ”Myymäläauto oli jonkinlainen helpotus, kun se alkoi ajaa. Sain siitä luotolla tärkeimpiä tarvikkeita ja lapsilisät meni maksaessani laskut”. 
”En voinut järjestää viikkorahaa – ei edes kun oli koulussa säästöpäivä… se kaikki kertyi minun häpeäkseni” hän kirjoittaa.  Ponnisteluistaan huolimatta Elma tunsi riittämättömyyttä, koska lasten tarpeisiin ei ollut rahaa.

Äitinä

”Puhtaus on puoli ruokaa” elettiin kirjaimellisesti todeksi. Siivous oli perusteellista ja vaatteet pidettiin puhtaana.  Lapsilauma oli kasvanut Elman kyljessä kuin punkkirivi lehmän utareessa ja imenyt elinvoimaa.  Hän pesi ja puki, solmi ja napitti, keitti vellit ja välitti. Ruoka-annokset tasattiin ruokapöydässä.  Lauantaisin saunasta tulijaa odotti puhdas kerrasto kuin hotellivierasta ja laineita laitettiin maksutta tukkaan.  Saunailta on yksi positiivisista muistoista.
”Kun kaikki nukkuvat, hän murtaa häkkinsä/ottaa mukaan kalleimmat muistot/ ja leipoo vanhasta muistista mustaa leipää/Voita pannaan reilusti päälle. Nyt ei lapsikullat säästellä/harvoin näkee tämmöistä unta/Saunan jälkeen tehdään laineita tukkaan”
Vierastunti”  (Pilot 2007). 

Pienten lasten kanssa hän jaksoi suunnattomasti. Ilmeisesti hän sai meiltä myös paljon energiaa ja iloa.  Hän oli viimeisenä ruokapöydässä ja ensimmäisenä jalkeilla, tavattavissa kelloon katsomatta tiskipöydän ja hellan välissä.  Jos hän ei ollut siinä, puute oli.  Leipuri ja taikuri muutti pahan ilman pannukakuksi.
Kirjeessään 13.5.2000 hän kertoo sairaalareissustani tammikuussa 1957.
”Jouduin Loppiaisena sinut viemään Mikkeliin sairaalaan. Jäi navettatyöt kesken kun P.P:n kanssa lähdettiin. Isää ei ollut mailla halmeilla. Sajalahden Kallelta kävin lainaamassa rahaa, että voitiin lähteä. Olit pitkään sairaalassa ja täytit siellä 5 vuotta. Sitten kerran oli soitettu Virtalaan, että saan hakea sinut pois. Kun menin sairaalaan, lämpö oli noussut huippuunsa enkä saanut sinua kotiin. Sinä iltana minä itkin – menin alakerran perunakellariin itkemään – Jussi löysi minut sieltä ja löi ja sanoi, että hulluksi olen tulossa.”
Elma suri surunsa ja itki itkunsa piilossa näyttäen lapsilleen valoisan puolensa, mutta näkiväthän lapset, mitä talossa tapahtui ja miten kovilla hän oli.   Siitä huolimatta hän jaksoi kannatella lapsia.  Muutamana Juhannuksena tuvan lattia riisuttiin matoista ja  tilalle kaadettiin saavikaupalla haavanlehtiä. Niiden kahinassa ja tuoksussa  oli lasten hauska temmeltää.   ”Kuka haluaa lähteä navettapiiaksi?” Iloisesti heitetty kysymys toistui usein talvella ennen navettaan lähtöä, niin kuin tehtävä olisi ollut tavoiteltavakin. Hänen reippautensa pani häpeämään laiskottelua. Ei kovasanaisesti komentanut niin kuin Jussi. Hän houkutteli. Piian tehtäviin kuului vain astioiden kantaminen ja lyhdyn piteleminen, mutta navetan haju ei pimeänä talvi-iltana todellakaan kutsunut. Ehdin kysyä monta kertaa maidon poristessa ämpäriin, kestääkö vielä kauan.  Ei kestänyt, mutta pitkästyin silti monta kertaa. Totuuden henki, johda sinä meitä säesti lypsyä. Laulaminen oli hypnoottista ja unettavaa.
Elma oli pienimmille lapsille kaikki kaikessa, kun isän kuva oli negatiivi, joka herätti vain pelkoa. Emme ymmärtäneet hänen puhumatonta ja käyttäytymistään.  Äidillä sitä vastoin oli rakkautta. Sitä riitti omien lapsien lisäksi, naapurin lapsille. Se täytti mielen mustat aukot, ruokki sielua ja auttoi jaksamaan. Toivomaan, unelmoimaan paremmasta elämästä.

Naisen osa

Elma ei noteerannut lapsettomia naisia korkealle.  Jussin alaisuudessa hänellä  itsellään ei ollut vaihtoehtoja kuten tulkitsen hänen sanontansa : ”päivällä hevosena, yöllä rekenä”.  Lapsi toisensa jälkeen kannettiin kapalossa tuvan sivustavedettävälle.  
Äitiyslomaa ei ollut, joten pelkästään lastenhoitoon eikä omaan hyvinvointiinsa voinut keskittyä.   Viikko laitoksella ei tietenkään riittänyt korjaamaan synnytyksen jälkiä, mutta kotona odottivat työt, navetassa lehmät eikä rasitus  loppunut, vaikka lamppu sammui.
 ”Makuuhuoneen kukkaniitty hiljaa kuin kissankello/…/ehkä hän ei huomaa minua vatsani perhosilta/Ehkä minua tänään onnistaa/pääsen pälkähästä/Herran tähden ja lapsen nähden/kolmen tähden nainen”          (Muista hengittää)
Hänen kolmesta sisarestaan kaksi oli lapsettomia ja kolmannellakin vain yksi lapsi. Naapurimökissään yksin asuva sisar Alina (Dammert 1899-1982) oli esimerkki vapaasta ja itsenäisestä naisesta.  Hän oli tehnyt työuransa Turussa ja tullut maalle viettämään eläkepäiviään.   Hänellä ei ollut  virallista roolia elämässä, ei miestä jarruna eikä lapsia liepeissä. Tyhjäntoimituksen toteemi sai elää vastuuvapaata hölynpölyelämää ja keskittyä täysin hyvinvointiinsa.  Hän toimi Elman kiusaksi tämän elämäntapakriitikkona, surkutteli käydessään  perheen oloja ja haisteli petivaatteita.  Parinsadan metrin päässä nautittiin täysin toisenlaisia antimia.  Seitsemänkymmentä kiloa yläosatonta teatteria, jota me käytiin maksutta katsomassa ja saatiin päälle tiikerikakkua.
Marraskuussa 1961 syntynyt veli jäi sittemmin viimeiseksi perheenjäseneksi. Pertunmaalla kesäkuun alussa  1960 työnsä aloittanut kätilö Liisa Hölttä
(s. 18.11.1930, Iisalmi) muistaa tavanneensa Elma Dammertin ensimmäisen kerran neuvolassa ennen heinäkuussa syntyneen Tarmo Markun syntymää ja jo tuolloin esittäneen kysymyksen, olisiko jatkuville synnytyksille mitään tehtävissä. Kätilö ymmärsi tilanteen, mutta synnytyslääkäri ei ottanut sterilisaatiotoivetta vakavasti.  Lääkäri oli pyytänyt aviomiestä valistettavaksi.  Se ei Jussin tapauksessa tullut kysymykseen, vaikka miehen toimenpide olisi ollut helpommin toteutettavissa.  Seurauksena jälleen uusi raskaus. Höltän mukaan Elma ei kuitenkaan ottanut puheeksi raskauden keskeytystä.
Olen ”kostanut” kynällä Elman puolesta.
”Annetaan pitovaikeuksien takia hyvä tupasonni/lapsettomaan talouteen mielellään maaseudulle/Ei pysy käydessä/ei mikään tuhkamuna/Näyttö sunnuntaisin/Lunastaa saa ilmoituskulut maksamalla. (Vierastunti)
Neuvolakäyntien yhteydessä väsynyt monisynnyttäjä sai tukea ymmärtävältä kätilöltä, jonka myötävaikutuksella toimenpide viimein tapahtui. Ei kuitenkaan vielä synnytyksen yhteydessä vaan uudella sairaalakäynnillä. Vanhimman veljen surullinen ratkaisu oli todennäköisesti edesauttamassa asiaa, sehän oli tapahtunut puolentoista kuukauden päästä kuopuksen syntymästä.  Naisen operaatio ei kuitenkaan ollut mustasukkaiselle miehelle helppo juttu, vaikka se kivuton olikin.

Avioliiton mysteeri

Miten sellainen mies oli saanut vaimon –  miten nuoren kauniin Elma Annikki Antintytär Ojalan (s. 17.1.1924) satojen kilometrien päästä. Jussi oli kahdeksantoista vuotta vanhempi (s. 23.6.1905) – kaksikymppisen näkökulmasta ikäloppu, ei suinkaan komealla ulkomuodolla korruptoitu, vaan pieni ja sitkeä kuin visakoivusta veistetty. Sotilaskantakortissa pituudeksi on merkitty 157.  Voipaperinvärisellä tukalla peitetty pää ei näyttänyt vihkikuvassa sen komeammalta kuin viisitoista vuotta myöhemminkään.  Silmiä kirkastivat kaksisteholasit, joita hän kuivaili ikkunaverhoihin niin kuin ne sitä varten olisi ripustettu ikkunaan. Povitaskussa pikkutila, ränsistynyt lompakko, viinakortti, pari lypsävää, kivisiä peltoja ja valjaissa vanha polle.  Niillä avuilla ei puolisoa saisi, vaikka laatisi millaisen profiilin ja kuvaisi lyhytelokuvan.  
Miten parikymppinen nainen osui toiselta puolen Suomea siihen kylään, hellan ja tunteiden tulta sytyttämään, kun ei ollut  nykyaikaisia parinhakukanavia käytössä?   Mitä hän tiesi tulevasta puolisostaan?  Oliko siinä ollenkaan tunteista kysymys, vai oliko se kahden kohtalotoverin sopimus?
Seitsenhenkiseen sisarusparveen Nivalassa syntynyt Antti ja Fredriika Ojalan  tytär oli  eri maata, mutta työhön ja käskytykseen pienestä pitäen tottunut. Piikana elantonsa etsimään joutuneen Elma Ojalan toimipaikkakunnat eivät selviä kirkonkirjoista. Hänen myöhemmistä kirjeistään ilmenee, että piikapestiin laitettiin varhain ja työ oli orjatyöhön verrattavaa.
Vuonna 13.5.2000, hän kirjoittaa työstään piikana : ”Olen 9-vuotiaana lähtenyt mieron tielle ja ei se ole ollut helppoa. Ensimmäisenä kesänä olin lapsen ammana, niin kuin Nivalassa sanottiin… 3 kk:tta ja sain retonki esi-liinan kesän palkaksi. R. oli häijy miehelleen ja myös minulle. Kaikki ruoka oli lukkojen takana…kerran oli jäänyt hiilillä paistettuja silakoita pois lukittujen ovien takaa. Tein elämäni rikoksen, otin 3 silakkaa ja yritin saada nälkäni rauhoittumaan. Huomasin ikkunasta , että R. ja K. saapuivat työmaaltaan kotiin. Heitin silakat uunin solaan…
Usein lehmien poikimiset sattui yön aikaan ja se oli piikatyttöjen aluetta… Köyhän lapsella ei ollut mitään nuoruuden aikaa, se oli vain työtä, koska kaikki kynnelle kykenevät joutuivat sotatoimiin, talojen tyttäret lähti lotta-tehtäviin… Meitä piikaparkoja oli paljon näkemässä, miten Suomi nousi sodan seurauksista.”

Elma Annikki on merkitty Pertunmaan seurakunnan jäseneksi 27.10.1945 Nastolasta muuttaneena. Todennäköisesti muuton takana on ollut emännätön talo jossain Heinolan ympäristökunnassa. Seppo, hänen ensimmäinen lapsensa  syntyi  jo 27.6.1945 ja on merkitty Heinolan maaseurakunnan kirkonkirjaan. Jussi on ottanut pojan nimelleen kuulutusten yhteydessä ja avioliitto on solmittu Pertunmaalla 24.11.1945. 
Elma  ei kertonut nuoruudestaan. ”Tikulla silmään sitä, joka menneitä kaivelee” hän totesi kysyttäessä.  Ei paljastanut tapahtumien kulkua, vaikka kirjoitti päiväkirjaakin. Jotain hän kuitenkin kertoi kirjeissään muistellen avioliiton aikaa raskaana. Hän kertoo asioita jotka  vahvistavat muistitietoni todeksi, vaikka ei juuri oma-aloitteisesti puhunut  vaikeuksistaan.  Kirjeessä oli helpompi avautua, kun ei oltu kasvotusten. Hän tunsi tarvetta keventää taakkaansa vielä kymmenien vuosien päästä kuten 13.5.2000:
”Vuonna -45 avioiduin – luulin että elämä olisi helpompaa…. Mikään työ ei riittänyt ja se ikuinen puute rahasta. Hoidin eläimiä ja sain joskus runsaitakin maitotiliä – se ei kuulunut minulle…olin vain ruuan hukka… kuljin ryysyissä kuin variksenpelätin.”

Seppo Sakarin isä ei selvinnyt muille sisaruksille, koska Jussi oli ottanut hänet nimelleen. Hänellä itsellään oli myös avioliiton ulkopuolella syntynyt poika, joten sen suhteen heillä olisi pitänyt olla synnit tasan. Se kuitenkin taisi olla vain teoriaa.  Elma ja varsinkin hänen esikoisensa saivat maksaa nimestä kalliisti. 
Vihkikuvan surumielinen toivo ja hiusten tumma luonnonkihara oli haalistunut, mutta sama ilme kasvoilla säilyi läpi vuosien.  Aluksi hän pyysi kitkemään harmaita hiuksia jakauksen kohdalta, mutta kun niitä tuli  jatkuvasti lisää, se piti lopettaa. Kiltteys ja vaatimaton vastaansanomattomuus piirsivät Elmasta helposti muokattavan naisen alistuvaa kuvaa.

Vastuksia ja vaivan palkkaa

Selviäminen arjesta vaati voimia ja periksiantamattomuutta. Piti keksiä syötävää,  perheelle, nöyrtyä lainaamaan rahaa milloin mistäkin, revetä moneen paikkaan. Kaltoin kohtelu tuntui käsittämättömän epäoikeudenmukaiselta, kun mies itse käyttäytyi vastuuttomasti.  Lapset olivat kuin syyllisiä syntymäänsä. 
”Minut kannettiin kotiin kuin Kansan Uutiset/vaikka isä odotti Toivakan baarissa uutta Maaseudun Tulevaisuutta/Sellaista sattuu. Vauvat muistuttavat toisiaan kuin päivälehdet/ vain ruokatunti erottaa ne iltapäivälehdistä.”
(Vierastunti)
Jussi maksatti velkaa työllä ja kurilla. Ehkä sodankäynyt mies uskoi tekevänsä palveluksen koulien jälkeläisiä elämässä selviämistä varten. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt tai uskaltanut puuttua.  Kaikki tapahtui neljän seinän sisällä, perheen asioista ei kehdannut puhua ulkopuolisille.  Vieraan läsnä ollessa Jussi esiintyi hyväntuulisena, joten muilla ei ollut käsitystä hänen todellisesta luonteestaan.  Häntä pidettiin mukavana miehenä, mutta kotirintamalla jatkui sota. 
”Kumpi ja kampi kamppailevat/Kumman myrkky tappaa hitaammin? /Kumpi heittää kuumimman perunan? /Sallittu jokainen granaattiomena/omasta kiinnipitäminen/Sanojen viillot tärykalvolla/näkymättömissä häpeän pilkut/Murrettu punainen matossa/Kaapin päällä päätön leijona/kuihtunut anteeksipyyntö.” (Vierastunti)

                     Kirjeessään 15.5.2001 Elma kirjoittaa: ”kun isäntä sai metsätyötapaturmasta eläkkeen niin hän joi ja ajoi taksilla, meillä ei ollut mitään. Vähäisen maitotilin hän nosti ja oli kieltänyt pankissa, ettei sitä saa maksaa kuin hänelle. Kävin sosiaalitoimistossa ja pyysin että järjestäisivät minun ja lasten osan minun käyttööni. Tuli kirje jossa ilmoitettiin Jussille, että näin tehdään, että eläkkeen oman osansa hän vain saa… Jussi oli mennyt sinne kokoukseen ja sanonut, että hänellä on niin tyhmä akka, ettei tunne rahaa. Sipilän Eero kertoi minulle tämän…. Aloin kuitenkin saada oman osuuteni tämän henkilön ansiosta, hän oli kaiketi tietoinen vaikeuksistani.”
                     Elman tukijat ja ymmärtäjät olivat harvassa.  Kirjeenvaihto Tyyne-siskon kanssa oli yksi henkireikä. Myös kätilön myötätunto oli tärkeää vaikeina vuosina, samoin kirkossa käynnit.
                      Olen kirjoittanut näistä tunnelmista toisessa runokokoelmassani ”Muista hengittää” (2015).

” Kerään nimiä listaan saadakseni oikean käden omaan käyttööni/ raahaan perässä äänettömien naisten perintöä/ olla mieliksi ja tulla tietyksi/ Olennainen/ veistän sovinistista humanistia hulluksi Hooverilla/ Siihen eivät pystyneet lahjakkaammatkaan päänhakkaajat/ mutta meitä vaatimattomuuden virkaa tekeviä keplottelee vielä/ täällä toimeentulon syrjäseudulla/pullat uunissa ja kaapit järjestyksessä/annettiin päivä allakasta/äidistä sinä olet tullut ja äidiksi tuleva.”

Kun hiehon jalka katkesi sen päästyä kesälaitumelle, sen teurasautoon laittaminen suretti eläinrakasta Elmaa, joka oli hiehon kasvattanut, mutta Jussi pani ranttaliksi.  Miehen kotiuduttua retkiltään ja maatessa tiedottomana eteisen lattialla voitiin vain laskea tappiot.

Perhe eli jatkuvassa rahapulassa  ja Elma joutui  maksamaan raatamisesta terveydellään. Suonikohjut rasittivat, hampaita särki. Jumalan vaikutusvalta pientilan maanpäällisiin tapahtumiin vaikutti epäuskottavalta.  Lutikat jatkoivat elämäänsä myrkytysyrityksistä huolimatta. Täystuho oli niille vain huumetta. Suonikohjuleikkauksen välttämättömyydelle Jussikaan ei voinut mitään, koska jalat vain pahenivat raskaissa töissä.  Miehellä oli ongelma. Niitä oli kuusi, niillä oli nälkä ja nimet, joita hän ei muistanut.                   
    Käsitellessäni äidin osuutta elämääni, olen ottanut aseeksi ironian.
”Vähän käytetty äiti myytävänä/Vahva, ajan patinoima, pikantisti harmaantunut/Ei näkyviä kulumia/Hyvät suonikohjut/Tottunut vaatimattomiin oloihin/taloudellinen ja tottelevainen/Lapsi- ja eläinrakas vanhan ajan äiti nyt/tosi edullisesti/Myös osamaksulla! (Vierastunti)

Kunnan kodinhoitaja tuli sairaalareissun ajaksi perheenäidin virkaa paikkaamaan, lisäksi lypsäjä naapurista. Jussi joutui kantamaan mitä naiset eivät jaksaneet. Tarvittiin kolme ihmistä korvaamaan yksi kaksikätinen Elma. 
Sairaalamatkakin kesti Jussin mielestä epäilyttävän kauan.  Kun vaimo kotiutettiin, mies sairastui – mustasukkaisuuteen.  Elma karisti lapset esiliinasta kuin leivänmurut ja karuselli tuvan ja navetan välillä lähti käyntiin. Hänen oli ollut pakko olla sairaalassa niin kauan, että jalat paranivat siihen kuntoon, että niiden päässä pystyi seisomaan ja liikkumaan liukkaasti.  Jos hänet olisi kotiutettu, kodinhoitaja olisi laitettu pois ja toipilas olisi joutunut töihin liian aikaisin niin kuin edellisen leikkauksen jälkeen oli käynyt. 
Hampaiden laitto oli toinen ”turha” operaatio, mutta ei mies sentään ruokaa voinut vaimon puolesta pureskella, vaikka halusi kaikki asiat hänen puolestaan päättääkin.  Työhön päässyt vanhempi sisko järjesti rahankeräyksellä proteesin, joka paransi Elman elämänlaatua ja sivuvaikutuksena myös ulkonäköä, mutta riivasi mustakipeää miestä.   Hampaat oli pidettävä tiukasti suussa.

Negatiivi

Kesäkuun kuudentena 1971 seisomme  jälleen vakavina kesäisellä hautausmaalla. Vanhinta veljeä ei näy kuvassa. Hän viettää protestihautajaisia vastapäisen baarin pöydässä.  Nuorimmat pojat katselevat muualle minne pitäisi. Vanhempi siskoni ja minä seisomme lyhyissä tummissa  koltuissa, mutta kohteliaasti mustasukkaisina. Äiti on jäänyt leskeksi 47-vuotiaana viisi alaikäistä huollettavanaan ja näyttää lähinnä huolestuneelta. Arkku on jo laskettu maahan. Jussi mukana haudattiin kaltoin kohtelu, vähättely ja alistaminen.  Hän olisi pian täyttänyt 66.
Menetys ei meitä suuremmin surettanut, vaikka kuolinilmoituksessa lukee tavanomaisesti että ”kaipaamaan jäivät”.  Se vain yllätti meidät keskellä kesäistä päivää.  Yksin Elman harteille  jäi vastuu lapsista, heidän huoltamisestaan ja kouluttamisestaan. Johannes Dammertista jäi vain paljon kysymyksiä, joihin ei kukaan ei osannut enää vastata. Oli kuollut mahdollisuus kysyä.  Hän pysyi etäisenä ja tuntemattomana koko elämänsä.  Kuva on negatiivinen, ehkä se oli kokonaan kehittymättä jäänyt niin  kuin meidän suhteemme.  Sotilaskantakortista ilmenee hänen olleen talvisodassa kiväärimiehenä 14.10.39-27.4.40 ja kahteen otteeseen jatkosodassa. Sen seurauksista perhe joutui kärsimään vaikka mies ei haavoittunutkaan.

Toukokuun toinen sunnuntai

Äitienpäivät olivat perheessä päivistä pahimpia. Nuppumallin ruukkuruusu kuoli viikossa välinpitämättömyyteen, jos sellaisen sai irti. Liputuspäivä oli turhaa tuuletusta, kun mitään parannusta oloissa ei tapahtunut. Ei puhettakaan naisen kotityön arvostamisesta, vain ihmettelyä suuresta lapsimäärästä. 
Ansioituneita äitejä  nostetaan toukokuun toisena sunnuntaina kaapin päälle virallisissa tilaisuuksissa.   Olen tiivistänyt  äitienpäivätuntemuksia julistukseen: 
”Jokaisella äidillä/maailman parhaalla tavallisella/tavallista huonommaksikin itsensä tuntevalla/…/on eräänä kauniina päivänä oikeus miesten, lasten ja toisten naisten kunnioitukseen/ anopin kielen ja/Itä-Savon Marttaliiton kumarrukseen/Tasavallan presidentin huudahdukseen/HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!/Juhlan kunniaksi äiti nostetaan kaapin päälle/päästetään päiväksi pois palkkakuopasta/Olkoon menneeksi/Julistetaan äiti kaikkien aikojen voittajaksi/Äideistä parhain sä oot! (Vierastunti)

Kukaan ei osoittanut Elma Dammertille  edes epävirallista kunnioitusta hänen eläessään ja taistellessaan vaikeissa oloissa lasten hyväksi.  Hallitsemattomasti lisääntynyt naisparka ei osannut pitää edes ukkoaan kurissa eikä irti viinan kiroista. Miehen humalahakuisuuteenkin haettiin syitä naisen luonteesta.  Samoin on mustasukkaisuuden laita tänäkin päivänä niiden taholla, jota eivät ole sitä kokeneet tai läheltä nähneet.  Hän sai osakseen yliolkaisuutta ja vähättelyä ikään kuin ei olisi edes ”täysjärkinen”.  Vaatimattomuus oli hänen päällimmäisin luonteenpiirteensä ja olen siteerannut hänen esittelyään runossani:  
”Ei mistään kotoisin eikä kenellekään sukua/hän esittelee itsensä/ikänsä vasaran alla asunut/matalan profiilin maalaisakka.” (Vierastunti)

Lapsen menetys ja miehen kohtelu laittoivat kovan kipeää vasten, josta ei viisikymmenluvulla päässyt pakoon. Orjallinen piikapesti oli vaihtunut toisenlaiseen orjuuteen.  Ihmeteltävästi hänen henkinen terveytensä kesti. Hän täytti tehtävänsä vastuullisesti kun oli Jussin kelkkaan lähtenyt. Hänen syvältä kumpuava positiivisuutensa kantoi lapsilaumaa, mikä oli tärkeä vastavoima, kun kiväärimieheltä ei hyviä sanoja herunut.  Vanhempien väliä sanotaan lasten kodiksi.  Elmalla oli täysi työ pitää se lämpimänä, kun Jussi jätti ovet selälleen.
 Hän näytti lapsilleen selviämisen mallia, kekseliäisyyttä ja tyhjästä nyhtämistä. Hän sai uskomaan, että elämä kantaa ja kannattaa. Myös turha vaatimattomuus ja alistumisen malli on ollut vaarassa periytyä.  Hänen voimavaransa lähde olivat omat lapset. Myös jonkinlainen usko korkeampaan käy ilmi päiväkirjoista ja värssyistä.
Olen koko ikäni muistanut hänen osuutensa elämääni, halunnut lyhentää  velkaa, jota en koskaan pystynyt maksamaan.
”Teepussit silmien alla hän katsoo sydämensä raosta/pyytää peremmälle ahtaaseen elämäänsä/laittaa levyn päälle ja kahvin haisemaan/Hän nojaa keppiin/minä huonoon omaan tuntoon/Metsä vastaa niin kuin sitä kaadetaan.”(Vierastunti)

Eläessään koiransa kanssa rivitaloasunnossaan Elma sanoi elävänsä parasta aikaansa ja nauttivansa elämästä. Hän sai viimeinkin olla oman itsensä herra tarvitsematta palvella ketään. Kirje 15.5.2001: ”Ihmettelevät kun olen päivettynyt kesäisin – sanoin jo, että ei se aurinko sinne toppatäkin alle osaa, lähtekää ulos. Olen tottunut varhaiseen ylösnousuun, ei ole mitään kesäaamun veroista – on hiljaisuus, vain linnut antaa konserttiaan ja käki kukahtelee koivun latvassa, lampi väreilee tyynenä metsän kainalossa. Löytyy mielenrauha koko päiväksi.”

Jälkikirjoitus

Kerrottu saattaa vaikuttaa epäuskottavalta tämän päivän lukijan silmissä. Vaikka se on lapsen näkökulmakuva, se on täyttä totta siinä perheessä kasvaneille lapsille. 
Halusin kirjoittaa kuuluville kovia kokeneen naisen äänen, joka ei sortunut vaikka sitä sorrettiin. Äiti ei luovuttanut. Menestyneillä naisilla on kannustajansa ja tukijansa, mutta heikoimmin pärjäävillä vain vastusta, minkä äidin elämä osoittaa surullisen todeksi. Heistä vaietaan, miltei hävetään ja varotaan paljastamasta menneisyyttä.  Olen kirjoittanut runoja 1979 alkaen ja luetuttanut niitä äidilläni, joten hän tiesi että kirjoitan elämästämme.

Teksti sisältää paljon runoja, joilla olen halunnut keventää tekstiä. 
”Olimme niiden lapsia/joiden kokemukset eivät olleet arkistointikelpoisia/jotka eivät kirjoittaneet kotirintamalle/selvisivät hengissä kuin ihmeen kaupalla/rämpivät/ palelivat/hävisivät ja tulivat kotiin/purkivat pahan olonsa/rakkaudesta viis” (Väärin päin maa ilmassa, Mediapinta 2017)

Äiti kuitenkin muisteli kirjeissään kovaa elämäänsä, eikä hän koskaan pyytänyt hävittämään niitä.  Tulkitsen sen niin, että hän halusi kovan elämänsä tulevan tietoon.
Harkitsin pitkään tämän kirjoittamista aika arkaluontoisten asioiden takia. Ne ovat kuitenkin  kokonaisuuden kannalta olennaisia asioita siinä, miksi näin on ollut.   Teidän tarvitsee vain lukea sanoja, voitte lopettaa sen koska tahansa. Äitini on elänyt tämän kaiken.  Hän suri ja syyllisti ankarasti itseään, ettei ollut tarjota lapsilleen parempia eväitä. Hänen kaltaisiaan on ollut maassamme lukemattomia. Äitini Elma Dammert on vain yksi tuhansien joukosta.